TAAS TÄÄLLÄ

Pitkä aika on edellisestä postauksesta. Tiesin, että pitkä, mutta nyt pitkästä aikaa Bloggerin avatessani järkytyin että siitä on kolme kuukautta! Miulla oli siis tänä keväänä pääsykoeluku-urakka, joka vei oikeasti niin paljon aikaa, etten vähää vapaa-aikaani jaksanut blogia kirjoitella. Luku-urakan aikana(kin) ja jälkeen matkustelin myös paljon, ja muuten vaan ihana kesäsää ja kaverit ovat saaneet meikäläisen pysymään huolella poissa koneen äärestä.

Viimeisen kolmen kuukauden aikana on siis tullut päntättyä pääsykokeeseen, liityttyä suomalaiseen naiskuoroon, pelattua miljoona erää Monopolya, käytyä Saksassa, Itävallassa, Suomessa ja Italiassa, vietettyä juhannusta ja käytyä päiväreissuilla ensin aurinkoisessa Brightonissa ja sitten kauniissa, vanhassa Bathissa. Nämä kaksi kuvaa ovatkin eiliseltä Bathin reissulta.

Niistä pääsykokeista sitten sen verran, että pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan teologiaa Helsingin yliopistoon! Tulokset tulivat pari päivää sitten ja fiilis oli aika mahtava, kun opintopolussa oli vihdoin tulokset nähtävillä ja vieläpä näin positiiviset tulokset. Tätä onnistumista seuraa tietysti poismuutto Lontoosta, ja lentoliput on varattu tämän kuun viimeiselle päivälle. Seuraa muutto Suomeen ja kämpän etsiminen Helsingistä. Nyt olisi hoidettava tukien ja lainan haut sekä kämppä, ah niin ihanat opiskelijan velvollisuudet kutsuvat jo nyt. Pahinta ei ole saapua perille vaan lähteä, ja kauhistuttaa, kuinka vähiin päivät käyvät. Elämän on kuitenkin jatkuttava ja asioiden muututtava, ja onneksi tässä muutoksessa on se äärimmäisen positiivinenkin puoli, nimittäin opiskelujen alku. Ikävä jää Lontoota ja ihmisiä, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tulen asumaan Suomen pääkaupungissa ja odotan sitä kyllä aikamoisella innolla.

Täällä on ihana kesä menossa, ja ollaan oltu pellavapään kanssa taas vaihteeksi paljon liikenteessä. Yritän nyt ottaa lopusta ajastamme yhdessä niin paljon irti kuin mahdollista. Vielä jos pari päiväreissua ehtisi heittää, viimeisetkin Lontoon-nähtävyydet käydä läpi, käydä vaatekaapin läpi ja myydä sieltä kaiken turhan sekä tietysti koko kodin irtaimiston ja pakata. .Muuttaminen on aika kamalaa... :-D

Yritän aktivoitua tän blogin kanssa ja saada kaikki ihanat matkakuvat tänne. Toivossa on hyvä elää... ;-)

UUDENVUODENLUPAUKSIA

En ole yleensä tehnyt mitään suuria uudenvuodenlupauksia. En ole nähnyt sille tarvetta, ja olen jo etukäteen säästänyt itseni siltä pettymykseltä, kun lipsahdankin lupauksestani. Tälle vuodelle 2017 halusin kuitenkin tehdä kaksi lupausta, ja yritän pitää ne parhaani mukaan. Olen tietoinen siitä, että tätä vuotta on eletty vasta viikko ja vielä 51 samanlaista on edessä ennen kuin vuosi on loppu, mutta sanon silti, että tähän asti lupauksieni pitäminen on sujunut mainiosti, ne tuntuvat hyviltä päätöksiltä ja tieto niiden jatkamisesta edelleen inspiroi ja miellyttää. Mitä siis oikein lupasin?



1. EN OSTA UUSIA VAATTEITA KAUPASTA ellei ole ihan pakko.

Miulla on paljon vaatteita. Moni vitsailee, että puoliakaan vaatekaapin vaatteista ei käytä, osa ei mahdu päälle ja niin edelleen. Miulla ei oo tätä tilannetta, vaan sanoisin että 90% miun vaatteista on todella mieluisia ja jatkuvassa käytössä, poislukien tietysti kesävaatteet talvella ja talvivaatteet kesällä. Ongelma on siinä, etten ehdi käyttää näitä vaatteita, sillä niitä on niin paljon, En myöskään nää mieltä siinä, että luopuisin puolesta, ja kesään mennessä oisin ostanut saman verran uusia tilalle. Ekologisuus on jo pitkään mietityttänyt, ja toiminkin jo siinä mielessä ekologisesti, että kierrätän kaikki jätteet, mukaanlukien tekstiilit, ja yritän käyttää mahdollisimman vähän energiaa. Haluaisin kuitenkin ulottaa tätä periaatetta myös pukeutumiseen, ja niinpä päätin, että tänä vuonna en osta kaupasta kuin välttämättömät vaatteet, joilla tarkoitan alusvaatteita, sukkahousuja ja sellaisia. En oikein lähtis pikkareita kirppikseltä ostamaan. Eri asia tarvitsenko alusvaatteitakaan uusia tänä vuonna, sillä niitäkin löytyy... Erityisesti sukkia miulla on ihan hirveesti! Miulla on pursuilevat sukkalaatikot sekä Suomessa että Briteissä. Miten se on mahdollista? En edes muista, koska viimeksi olisin ostanut sukkia, ja silti...



Koska rakastan shoppailua ja uudet vaatteet aina piristävät vaatekaappia inspiroiden useita uusia asukokonaisuuksia, ja rakastan kirpputoreja, olen luvannut itselleni, että kirppikseltä saan vaatteita ostaa. En tietenkään aio kantaa kirppikseltä joka viikko uusia vaatteita kotiin, lähinnä siksi, etten niitä tarvitse, mutta myös koska täällä ei kirppiksiltä läheskään aina löydy mitään. :-D Mutta silloin tällöin varmasti tuntuu, että joku uusi vaate olisi kiva, ja tällöin voin helpottaa shoppailuikävääni käymällä kirpputoreilla. (Myös jos joskus aivan rakastun alennusmyynnissä olevaan vaatteeseen, voin sen ostaa. Mutta en mitenkään säännöllisesti.)

Tiedän jo, että tulen todennäköisesti tarvitsemaan mekon ja kengät kaupasta, sillä minulla on kunnia toimia loppukesästä ystäväni häissä kaasona, ja tarvitsen tietynlaisen mekon ja tietyt kengät. Aion ensisijaisesti etsiä näitäkin kirpputoreilta, mutta jos ihan oikeasti en koko vuonna osta uusia vaatteita, voinen tehdä tällaisessa erikoistilanteessa poikkeuksen. Nämä häät ovat ensimmäiset hääni aikuisiällä, ensimmäiset ystäväni jotka menevät naimisiin, ja ensimmäinen kerta kun toimin kaasona. Päivästä tulee varmasti rakkaudentäyteinen ja ihana, ja tahdon, etten irvistele mekolleni myöhemmin kuvia katsellessa. :-D Siksipä, jos kirppikseltä ei löydy mitään hyvää mekkoa, aion surutta mennä kauppaan ja ostaa upouuden.

Ja koska aion edelleen pitää kiinni ravinnonsaannistani ja hygieniastani, pääsen kyllä shoppailemaan tänäkin vuonna. Tämä lupaus ei siis esimerkiksi sulje meikkien ostoa pois, eikä satunnaisia kahvitteluja tai herkkuhetkiä. Siitä päästäänkin kätevästi lupaukseen numero 2.



2. BUDJETTI. Miulla oli toissa vuoden lopulla ja viime vuoden alkupuolella tapana nostaa tietty määrä rahaa käteisenä aina maanantaina, ja sen piti riittää koko viikoksi. Usein jätin pankkikortin ihan kotiin, ettei tulisi kiusauksia, ja ihan todella rahaa jäi paljon säästöön. Enkä enää muista, mitä tavaroita jäi ostamatta, jos viikon rahat loppuivat. Tietysti asuin silloin alivuokralaisena, joten asumiskulut olivat halvemmat, mutta pystyisin edelleen säästämään enemmän, jos pitäisin kukkaron nyörejä tiukemmalla. Koska olen täyspäiväisessä työssä, nuori ja sinkku, en halua säästää mitenkään pakonomaisesti vaan nauttia elämästäni parhaalla mahdollisella tavalla, mutten halua tuhlata koko palkkaani hurvitteluun, kahveihin ja uusiin Primarkin rätteihin. Siksi on hyvä vetää raja johonkin - sellainen raja, etten kurista itseäni hengiltä olemalla liian pihi, muttei myöskään tarvitse pelätä nettipankkiin kirjautuessa, tai kassalla, että riittääkö tilin saldo näihin ruokaostoksiin. Taloudellinen riippumattomuus ja omilla rahoillaan pärjääminen ovat upeita asioita, jotka ainakin minulle tuovat tietynlaita turvallista onnentunnetta.

Kuvituksena toimii miun vaatekaapin ja -laatikoiden sisältö. 

Miltä miun lupaukset kuulostaa? Lupasitko itse jotain, ja lupasitko kenties samansuuntaisia asioita kuin mie? :-)

kahden maan kriisi

Muutin Englantiin 5.9.2014 jättäen taakseni aika lailla kaiken. Toki tiesin, että perheeni ja ystäväni tulevat pysymään edelleen elämässäni, ja kotona on aina minulle paikka. Jätin kuitenkin kaiken tutun ja turvallisen ja lähdin yksin au pairiksi maahan, jossa olin käynyt vain kerran aiemmin. Monet ulkomaille lähteneet ovat kuvailleet koti-ikäväänsä, kertoneet itkeneensä lähtiessään ja ensimmäisinä iltoina. Minulle ei käynyt niin, lähdin reippaasti kohti tuntematonta. Menin perheeseen, vaihdoin kielen suomesta englantiin, yritin opetella paikallisia tapoja, opettelin tunnistamaan kolikot ja käyttäytymään äärimmäisen kohteliaasti, siis sillä brittiläisellä tavalla kohteliaaksi. Sopeuduin mielestäni loistavasti enkä ehtinyt edes ikävöimään kotiin luodessani itselleni uutta elämää.

No, melko pian se tuntematon osoittautui sittenkin aika ilkeäksi ja epämukavaksi. Jouduin jättämään isäntäperheeni ja etsimään häthätää uuden. Uusi perhe löytyi, mutta heilläkään ei ollut realistista käsitystä au pairin ottamisesta. Sain pian tarpeekseni epärealistisista odotuksista ja tuskallisista työpäivistä ja muutin evakkoon ystäväni luokse. Aloin etsiä jälleen uutta työtä suurella tarmolla, epätoivo sydämessä kumisten. Tieni vei kahden ihanan tytön hoitajaksi, ja muutin asumaan yksin, erilleen perheestä. En voinut uskoa, että vihdoin olin löytänyt perheen, jossa oli hyvä olla. En voinut uskoa, että vihdoin sain todistuksen siitä, että kaikki syksyn kohellus ei ollutkaan ainoastaan minun vikani. 

Nautin suunnattomasti aikuisen elämästäni, laskujen maksamisesta, työmatkoista ja tietenkin ihanasta työstäni, johon rakastuin joka päivä uudelleen. Tie perille oli ollut tuskainen, mutta jossain sen varrella huomasin rakastuneeni uuteen kotimaahani. Jossain matkan varrella pyristellessäni olin oppinut tavoille, tunnistin kolikot heti, tiesin, että kirjastokorttia varten tarvitsee todistuksen osoitteesta ja osasin ajaa autoa sujuvasti vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Kaikki tämä kasvatti kiintymystäni Englantiin, ja etenkin Lontooseen, joka oli kaiken hampaidenkiristelyn jälkeen tarjonnut minulle työn, asunnon ja onnen. Ikävöin toki Suomeen etenkin päivinä, jolloin tapahtui jotain ikävää tai olin epätietoinen. Alkupäivien jälkeen olin alkanut tuntea lievää koti-ikävää, mutta se asettui aivan itsestään. Se oli sellaista helposti hallittavaa, joka vain oli aina siellä, mutta ei sitä aina muistanut ajatella. Sitten kun menin Suomeen, kaikki oli ennallaan. Oma pieni huoneeni ja omat Suomeen jääneet tavarani. Perhe ja sukulaiset. Kaikki ystävät siellä, minne he olivat jääneetkin. Kaikki tuntui niin oikealta, että halusin vielä jäädä Lontooseen. Tunsin, että päätökseni oli oikea. Löysin uuden työn, mutta pidin tiiviisti yhteyttä edelliseen työperheeseeni. Minulla oli ystäviä, koti, onnea ja iloa. Suomessa ystäväpiirini oli kuitenkin tuleva muuttumaan tavalla, jota en ollut etukäteen ottanut huomioon.

Nimittäin suurin osa ystävistäni valmistui vuotta minua myöhemmin. He jatkoivat kuka minnekin opiskelemaan, ja yhtäkkiä he eivät olleetkaan koossa yhdessä paikassa, kun menin käymään Suomessa. Niinpä minä en ollutkaan enää ainoa, joka oli kaukana. Minä en ollut ainoa, jota ei ollut nähnyt aikoihin. Enkä minä todellakaan ollut enää mitään erityistä, jota varten oli tehtävä kaikki pystyäkseen näkemään. Ei sillä että olisin mitenkään narsistinen, mutta yhtäkkiä minun Englannissa asumiseni oli ystävilleni vain välimatka siinä missä muutkin. Luonnollisesti he halusivat nähdä muitakin ystäviään. Ei minun kyllä tarvinnut miettiä, vieläkö olemme ystäviä, mutta edellisvuotiset "Essi tulee jee, milloin nähdään ja mitä tehdään?" -jutut muuttuivat siihen, että "no, en oo tuota, tuota ja tuotakaan nähnyt aikoihin". Lisäksi huomasin, että joku oli muuttunut. Koska meistä minä olin se, joka oli hypännyt eri kulttuuriin, oli todennäköisintä, että muuttunut henkilö olin minä. Välillämme alkoi olla joissakin tilanteissa nk. kielimuuri. Olin oppinut erilaisia tapoja toimia, eivätkä ne olleet ystävilleni tai perheellenikään tuttuja. Tässä vaiheessa huomasin potevani tuskaista kriisiä, jolle en keksinyt mitään muuta selitystä kuin se, että olen jumissa kahden maan välissä.

Toisaalta koen suurta hengenheimolaisuutta muita suomalaisia kohtaan. Vietän mielelläni aikaa lontoonsuomalaisten kanssa, ja luotan suomalaisiin luontaisesti helpommin kuin esimerkiksi britteihin. Tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta hoitaa asioita suomeksi ja keskustella suomeksi.  Suomen luonto on kaunis, ja suomalaiset toimintatavat itselleni tutuimmat. Osaan jopa lukea paikkakuntani helkkarin sekavia bussiaikatauluja. Vanhat tutut asiat nostattivat nostalgista mielialaa, ja vanhojen juttujen uudelleen tekeminen toi esiin hyviä muistoja. Ilta-ajelut auringonlaskua ihaillen, lämpimänä kesäiltana kalliolla istuskelu ja ohi seilaaville laivoille vilkuttelu, rautatiesillan tuoksu lämpimässä päivänä, se, että jalkakäytävillä saa pyöräillä, salmiakki ja ruisleipä, mökkisauna ja uimaan pulahtaminen löylyjen välissä... Kaikki se on itselleni rakasta ja tärkeää, ja sattumalta ne kaikki ovat asioita, jotka Englannissa puuttuvat. Suomessa asuu koko perheeni ja suurin osa ystävistäni, ja välillä tuntuisi yksinkertaisemmalta ja helpolta asua Suomessa. Nytkin kun Onnibuskin kulkee Savonlinnaan, pääsisi vieläpä edullisesti käymään kotikotonakin. Tässä maassa saa jopa ilmaista rahaa opiskellessa! Kun vanha terveysvaiva iskee, voi varata aikaa lääkäriin tarvitsematta sanakirjaa oireiden selittämiseen. Kahvinkeitin ja juustohöylä ovat kaikille tuttuja juttuja, eikä kukaan kummastele sitä, että aamiaisleivän päällä on juustoa ja kurkkua. (toim.huom. britin mielestä kyseinen leipä on lounas, aamiaisleivälle "kuuluu" laittaa hilloa, hunajaa tai muuta makeaa.) Täällä ollessa aika kulkee omalla tutun rauhallisella rytmillään, ja  päiviin riittää tekemistä. Läheiset ovat lähellä, mummolaankin ajaa puolessa tunnissa. Paluu Lontooseen tuntuu harmilliselta, ja tuntuu samalla, että aika lipsahtaa vain sormista huomaamatta. Joulun jälkeen Lontooseen palatessa itkin koko lähtöpäivän. Se yllätti itseni totaalisesti, sillä aina ennen olin palannut Englantiin innolla tilanteista huolimatta.

Toisaalta olen tottunut tekemään asiat brittiläisellä tavalla, mikä saattaa Suomessa asuvasta suomalaisesta tuntua oudolta. Vaikka tuntuu, että Suomi-lomaa on jäljellä enää liian vähän aikaa, samalla tuntuu, ettei Lontoo voisi koittaa liian aikaisin. Kaipaan elämääni siellä. Kaipaan Lontoon ystäviäni, kaipaan työtäni ja pellavapäätä aivan kamalasti, ja kaipaan englannin puhumista, kohteliaisuutta ja itsenäisyyttä. Kaipaan Lontoon julkista liikennettä ja palveluiden määrää. Kaipaan sitä, että jos sinne lääkäriin soittaa, saa ajan samalle päivälle eikä kolmen kuukauden päähän. Olen hermostuttanut muutamankin suomalaisen jatkuvalla anteeksipyytelylläni. Siis, kun ohitan äitini ahtaassa keittiössämme, lipsahtaa huuliltani "anteeksi". Kun kävin eräässä vaatekaupassa ja myyjä jutusteli mukavia, oli suuri työ pitää "take care, see you later, cheers" sisälläni. Hämilläni päädyin vain kiittämään häntä mahdollisimman nätisti. Menetän hermoni suomalaisiin papparaisiin, jotka kävelevät ohi hipoen, kun eivät jaksa väistää. Eikä puhettakaan, että sieltä tulisi hymyä ja sorrya. Lontoossa kumpikin osapuoli olisi pahoitellut jo mahdollisesti ennen törmäystä. Tämä anteeksipyytely on tuntunut olevan suurin eroavaisuus minun ja suomensuomalaisten välillä nykyisin. Britanniansuomalaiset käyttäytyvät samalla tavalla brittiläisesti, enkä ole heidän kanssaan huomannut moisia kummallisuuksia.

Ajatus siitä, että joutuisin jättämään rakastamani Lontoon, tuntuu pahalta. Kaikkein pahinta tulee silti olemaan ihmisten hyvästely, kun lähdön aika koittaa. Siis kuinka minun on tarkoitus koskaan enää elää elämääni ilman näitä rakkaita, kultaakin kalliimpia lapsia? Pellavapäällä on kuulemma minua ikävä, ja en voi kuin sanoa samaa. Sitten sen toisen perheen lapsista en ole kuullut hetkeen mitään, ja ikävä on heitäkin kohtaan raastava. Heistä vanhemmalla on ollut tapana snäppäillä minulle, mutta hetkeen ei ole tullut sieltä mitään. Nuorempi taas kapuaa syliini sillä sekunnilla kun astun ovesta sisään ja kertoo lähes joka päivä rakastavansa minua. Kun on niin siunattu, että saa nauttia tällaisten upeiden lasten läsnäolosta viikoittain, tuntuu ajatus moisen elämän hyvästelemisestä vallan hirveältä. Toisaalta haluan opiskella Suomessa, mielelläni lähitulevaisuudessa. Haluan elää kummassakin maassa, mutta mieluiten niin, että kaikki rakkaat ovat aina lähellä. Kunpa voisin rakentaa täydellisen pilvilinnamaailman näiden kahden maan parhaista puolista ja ottaa kaikki tärkeät ihmiset sinne kanssani asumaan. Saisinko?

THE REST OF FINLAND

SUOMI.

95 päivää ja sitten pääsen sinne taas :-D. Suomi on niin ihana maa, vaikka aina välillä mietinkin niitä huonoja puolia.

Totta puhuen en ole varma, haluanko koskaan kasvattaa lapsiani Suomen ilmapiirissä. Rasismia, toisten haukkumista, netissä raivopäänä riehumista. Toisten ihmisarvo tunnutaan unohtaneen ja netissä saadaan sanoa mitä halutaan. Kunnianloukkauskin on rikos. Olen ennenkin todennut, että ääripäät eivät vie mihinkään. Kultainen keskitie on se, mitä pitkin tulisi yrittää kulkea. Ääri-mikään ei tuota hyvää lopputulosta. Syömättä kuolee nälkään, liikaa syömällä lihoo. Stating the obvious here. 

Netissä jaetaan kuvia siitä, kuinka ollaan saatu vanhanaikainen hyvä kasvatus ja otetaan toiset aina huomioon. Samat henkilöt raivoavat somessa pakolaisista ja heidän tilanteestaan ja uhittelevat, että tänne ette ainakaan halua tulla. Netissä jaetaan kuvia tummaihoisista lapsista tekstillä "rajat kiinni ettei sinunkin lapsenlapsesi näyttäisi tältä". Minuun sattuu niin, että tekee mieli itkeä. Ei kai kukaan voi oikeasti olla noin, anteeksi sanavalintani, TYHMÄ? Eikö ihmisen sisin merkkaa mitään? Eletäänkö eteläisessä Pohjois-Amerikassa ennen sisällissotaa? Mustat ovat tyhmiä ja niin edespäin? HALOO. En edes voi argumentoida rauhallisesti ja hymyillen, sillä sisällä kiehuu niiiiiiiiiin maan perkeleesti. Tekee mieleni kysyä moisten kuvien jakajilta, mitä ihmettä heidän päässään liikkuu. Jos heidän lapsensa rakastuu eri maasta kotoisin olevaan ihmiseen, oli tämä sitten Ruotsista tai Pohjois-Koreasta, mitä tällaisen kuvan jakanut ihminen tekee? Lapseni meni naimisiin ulkomaalaisen kanssa, välit poikki ja pyssymiehet perään? Pliis.

Jos kerran olet saanut sen vanhan ajan hyvän kasvatuksen jossa hädässä olevaa autetaan ja kaikkia kohdellaan kauniisti, voitko pliis lakata halventamasta ihmisiä, joilla on hätä? Aika monen suomalaisen vanhempi tai isovanhempi on paennut nykyisestä Venäjän Karjalasta Suomen puolelle. Valitettavasti osa näidenkin ihmisten jälkeläisistä on sitä mieltä, että maahanmuutto on perseestä. Maahanmuuttokritiikki on sallittua ja erittäin tarpeellista, mutta ihmisarvon halventaminen, kunnianloukkaus ja netissä pään aukominen ei kyllä auta ketään eikä johda mihinkään. (Joku voisi sanoa, että minä auon netissä nyt päätäni auttamatta ketään ja johtamatta mitään mihinkään. No ainakin autan itseäni päästämällä höyryt ulos.)

"Erehdyin lukemaan iltiksen kommenttipalstaa ja nyt on aika pakko pestä silmät rikkihapolla" -tumblrista löydetty kommentti

Kiitos ja hyvää päivänjatkoa.

Syömisongelmia

En nyt oikein tiiä mistä alottaisin, ettei kenellekään tuu heti kättelyssä väärä kuva. Mut oon miettinyt, että pitäisikö varata lääkäriaika, kun syömisten kanssa on mennyt ihan kummalliseksi.

Olin ennen tosi kaikkiruokainen, tykkäsin kaikesta ruoasta ja nautin syömisestä. Eikä kyse ollut pelkästään äidin herkuista, vaan kouluruokakin maistui ja kolmen vuoden soluelämänkin aikana tein (omasta mielestäni) hyvää ruokaa ja niin poispäin.

Nyt kuitenkin viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut jotain, nimittäin miulle ei maistu enää ruoka! Ensinnäkin tuntuu, ettei mikään täytä. Ihan sama söin sitten pikku jogurtin tai kaksi leipää ja puuroa aamupalaksi, puolen tunnin päästä on taas nälkä. Jogurtit sentään vielä maistuu, leivät ei niinkään. Mut sit kun pitäis syödä oikeeta ruokaa, ei tee mieli mitään. Sitten kun väkipakolla syön jotakin, tulee huono olo. Ihan oikeasti huono, ja jatkuu monta tuntia tai koko päivän. Ei sen jälkeen tee mieli syödä koko loppupäivänä, mistä seuraa jumalaton nälkä ja vielä huonompi olo. Mutta kun ei siinä huonossa olossa voi kuvitellakaan syövänsä. Ykskin kerta liikkeellä ollessa kövin paninin jostain kahvilasta, enkä syönyt sinä pöivänä enää mitään. Tuntui, että laatta lentää jos joudun edes hakstamaan ruokaa.

Miun mielestä miun tekemä ruoka on järkyttävän pahaa. Ihan sama mitä kokkaan ja millä reseptillä tai ilman reseptiä, se on pahaa ja piste. Miun yks kaveri täällä tykkää hirmusesti ruoanlaitosta ja oon pari kertaa syöny sen kokkailuja, ja ne maistuu kyllä! Sellasen aterian jälkeen, kun masu on täynnä eikä okseta, tuntuu olo niin hyvältä että vois vaikka itkeä onnesta. Mut enhän mie tuollasesta luksuksesta pääse arkena nauttimaan, ja arkeahan elämä pääasiassa on. Pari päivää sitten kun tein mielestäni hyvää ruokaa, tulin ajatelleeksi, että se oli toinen kerta tänä syksynä kun oon tykänny laittamastani ruoasta. Kaikkina muina kertoina syömistä on seurannut tosiaan se paha olo.

Oon ennen nauttinut myös ulkona syömisestä. Oon rakastanut sellasia diner-tyyppisiä hampurilaispaikkoja. Nyt en saa kahta haukkausta sellaisesta hampurilaisesta alas (tuli kokeiltua!). Muutama muukin ravintola on listalla "ehkä vuoden päästä voisin kuvitella syöväni jos silloinkaan". Mut muu roskaruoka kyllä maistuis! Miun tekis tällä hetkellä niiiin paljon subia. Tai rullakebabbia! Myös intialainen ruoka on miusta hirmu hyvää. Mut siinä kaikki, mitä voisin kuvitella syöväni.

Tää miun uusi nirsous ei myöskään koske makeaa. Karkkia menis pussikaupalla! Ja etenkin suklaata voisin syödä useamman levyn päivässä, mutta en syö. Oon pari kertaa laiskuuksissani korvannut illallisen suklaalla, eikä siitäkään hyvä olo seuraa, luonnollisesti. Oon oppinu todellakin sen, että ainoastaan oikealla lämpimällä ruoalla tulee maha täyteen ja hyvä olo. Mutta kun ite en osaa tehdä enää sellasta ruokaa, joka itseänikään miellyttäisi. Nimittäin tuosta subista ainakaan ei kyllä tuu sellasta kunnon kylläisyyttä, intialaisesta tulee ja kebabbia nyt en taas ole syönytkään aikoihin :-D

Tässä kun mietin, huomaan, mistä tää nirsous lähti liikkeelle. Nimittäin miun entinen työnantaja osti aina illalliseksi makkaraa, kaks kertaa viikossa varmaan, enkä kehdannut sanoa mitään XD Ne makkarat alkoi sitten kyllästyttää toden teolla. Sitten halusin pekonia ja munia aamupalaksi, ja ostin niitä kotiin. Siinä söin sitten pari päivää pekonia ja kananmunia että sain paketit tyhjäksi, ja eipä ole sen jälkeen kumpikaan maistunut. Tää lähti siis siitä, että joihinkin ruokiin sain vaan yliannostuksen. Mutta nyt se yliannostus tulee jo yhdestä annoksesta. Nimittäin itselleen vain kun kokkaa, sitä ruokaahan tulee useampi annos, ja vaikka eka annos maistuisikin, ei seuraava mee enää alas. Pari viikkoa sitten kun söin lohipastan jämiä kokkaamista seuraavana päivänä, työstin sitä annosta puoli tuntia ja heitin sitten lopulta roskiin. Oon myös pakastamista koettanut, mutta kun se ruoka ei maistu edes viikkojen päästä. Tarviisin ilmeisesti kuukausia. Eikä miun reseptivalikoimassa todellakaan ole niin paljon ruokaohjeita :-D

Nyt ennen kuin joku älähtää ja vetää mutta vahdit lapsia -kortin, sanotaan, että pellavapään vanhemmat kokkaa sen ruoat ja pakastaa annoksina, jotka sulatan. Saan toki itsekin tehdä sille ruokaa, mutta kun olen kokenut vanhempien ruoat paremman makuisina ja puolitoistavuotiaan kanssa helpompana olla kokkaamatta (kun se lapsi kiljuu sitten jaloissa roikkuen sen koko ajan). Ja siinähän sitten luonnollisesti käy niin, etten tee mitään erikoista lounaaksi. Etenkin, kun perheen ruoanlaittotottumukset ovat hyvin erilaiset omiini verrattuna, (jos sellaisia omia minulla edes on,) enkä oikein sitten osaa kokata siellä :-D en siis syytä heitä, ovat ystävällisesti kyllä sanoneet että ostavat miulle mitä pyydän ja kanaa siellä minuu varten onkin pakastimessa! Mutta siis en tiedä, itselle on niin vaikea kokata ja varsinkin kun tää miun tilanne on se, että jos sitä tulee enemmän kuin yksi annos ja lapsi ei sitä jostain syystä syö, se loppu menis roskiin, kun en pysty sitä syömään.

Illallinen puolestaan... Tuun kotiin pitkän päivän jäljiltä niin väsyneenä, että suihkuunkin täytyy itsensä komentaa että sinne tulee mentyä. Ruoanlaitto ei siis kiinnosta pätkän vertaa. Varsinkin, kun pitäis ensin käydä ruokakaupassa ja nälkäisenä siellä seikkailu on ihan kamalaa, ja päädyn lisäksi ostamaan kilokaupalla kaikkea turhaa. Karkkia, jäätelöä yms. Se kahden kuukauden (not kidding) takaisen nälkäisen kauppareissun jäätelö on edelleen pakastimessa lähes koskemattomana. Nimittäin sitä ei tee yhtään mieli. Lähes koskematon siksi, että yritin teeskennellä yks päivä haluavani jätskiä, ja yritin syödä sitä. Luovutin kyllä parin lusikallisen jälkeen.

Sit miun rahatilanne ja pihiys ilmenee siinä, etten halua edes ostaa ruokatarvikkeita, kun vähintään puolet siitä ruoasta menee roskiin. Mieluummin oon kokkaamatta. Ja sit on niin hirvee nälkä, etten tiedä miten päin olis.

Sanoisin siis pähkinänkuoressa, että miun ongelma on totaalinen kokkauskyllästyminen ja ruokakyllästyminen. En halua laittaa ruokaa enkä syödä laittamaani ruokaa. Koko syömiskuvio ahdistaa, ketuttaa ja aiheuttaa pahaa mieltä. Voisin liittää itteni johonkin tippaputkeen ja saada kaiken ravinnon suonensisäisenä. Jooko?

Onks tää ihan normaalia vai voisko miulla olla jotain ongelmia jonkun kanssa, en tiiä, kilpirauhasten tai hemoglobiiniarvojen tai jonkun? Vai onko miusta vaan tullu nirso vastoin tahtoani? Onks kellään mitään konkreettisia vinkkejä, millä ruokahalua vois parantaa? (Nukun jo paljon ja harrastan hyötyliikuntaa 0,5-1.5h päivässä.) En ole lihonut, laihtunut enkä oksentanut viimeisen puolen vuoden aikana, eikä miun voinnissa ole tapahtunut muutosta mihinkään muuten kuin tän syömisen kannalta.

herkkukaakaota, nahkakenkiä ja ajatuksia erilaisuudesta

Tänään menin Whitechapeliin. Olin kuullut, että Whitechapel Market on kiva, ja että sielläpäin on huippu suklaakahvila. Olin vähän pettynyt markkinoiden tarjontaan, ei siellä ollut itselle oikein mitään. Kengät tosin päädyin ostamaan, Clarksin nahkaiset kesäkengät. Sovitin niitä ensin ja jätin sinne, mutta puolen tunnin jälkeen luovutin ja kävin hakemassa ne. Haha.

Suklaakahvila oli kuitenkin ihan paras! Sen nimi on siis The Urban Chocolatier ja siellä on paitsi kaakaota, myös kahvia, teetä, drinkkejä, pirtelöitä ja kattava valikoima jälkkäreitä. Menua selaillessa iski valinnanvaikeus, mutta kyllä se siitä...

 ...ja päädyin tilaamaan maitokaakaon kookoksella ja kermavaahdolla. Kaakaoissa sai siis valita itse pohjan (valko-, maito- tai tumma suklaa) ja halutessaan mausteen tai mausteita. Kookos on miun yltiölemppari, joten päädyin siihen (taas), eikä tuottanut pettymystä! Otin vielä pienemmän koon, ja sekin oli hyvin runsas.

Hintakin oli hyvä, sillä kermavaahdolla tuo komeus maksoi muistaakseni £3,35. Joo, onhan se yli 5 euroa, mutta täällä on jo ketjukahviloiden juomat noissa hinnoissa. Cafe Neron jääkahvit maksavat lähes neljä puntaa ja Starbucksissa on vielä kalliimpaa. Tuolla oli hieman enemmän tunnelmaa ja jopa pöytiintarjoilu! Täydet peukut siis The Urban Chocolatierille, jos asuisin lähempänä, kävisin siellä varmasti useamminkin!

Whitechapelissa on paljon asukkaita Intiasta ja islamin vaikutusalueilta. Olin kahvilassa pitkään ainoa naispuolinen henkilö, jolla ei ollut huivia päässä. Kaduilla kävellessä en törmännyt kuin pariin vaaleaihoiseen ja vielä harvempaan vaaleatukkaiseen. Markkinoillakin oli enimmäkseen intialaistyyppisiä vaatteita ja paaaaljon huiveja. Pakko sanoa, että tunsinkin oloni hieman ulkopuoliseksi... Muukalaiseksi ihan.

Taitaa olla vähän vaiettu juttu tämä, mutta haluan nyt silti kirjoittaa siitä. Kukaan ei kohdellut minua eri tavalla, kaikki olivat hyvin mukavia esim. kahvilassa. Mutta... Silti tunsin itseni ihan ulkopuoliseksi.

Olen aina ollut suvaitsevainen ja hyvä sietämään erilaisuutta. Minulla on paljon ystäviä ja tuttavia, joilla on eri etninen tausta kuin minulla. En ole koskaan ajatellut, että he olisivat jotenkin erilaisia tai huonompia! Lontoossa ylipäätään on paljon eri etnisiä ryhmiä, joten on ihan normaalia, että kaupan kassaneidillä on huivi hiustensa peittona ja kadulla kävelevällä miehellä turbaani. Ihonvärejä on yhtä monta kuin ihmisiä. Ja kaikki se on ihan normaalia, enkä pidä ketään toista vähempiarvoisena. Nyt kun itse kuljin lähes ainoana vaaleana henkilönä, tunsin kuitenkin oloni tosi erilaiseksi. 

Se pisti vähän mietityttämään. En ole yhtään huonompi kuin kukaan niistä muistakaan, mutta silti tunsin olevani jotenkin vähäpätöinen ja mietin, kuinka moni katsoo, mitä tuo täällä tekee. Kokevatko muut ihmiset näitä samoja tunteita? Suomessa varsinkin tämä tilanne on hankalampi ja arempi, kun erilaisuuteen ei ole totuttu samalla tavalla kuin suurkaupungeissa. Tuntevatko erilaisten vähemmistöjen edustajat Suomessa tai muissa pienemmissä paikoissa olonsa erilaiseksi tai vähäpätöiseksi? Ja jos tuntevat, enhän varmasti aiheuta tunnetta omalla käytökselläni? Vai onko niin, että siihenkin tottuu? Jos on jatkuvasti ihan eri näköinen kuin muut, lakkaako sitä jonkun ajan kuluttua miettimästä?

Rakastuin näiden kenkien leikkausyksityiskohtiin! Hintakaan ei ollut aitonahkaisiksi ja kestäviksi Clarkseiksi paha. Ja meikäläinen tennarityttö oikeastaan tarvitseekin tällaiset vähän siistimmät ja kevyet kengät. Tiedän jo tulevani käyttämään näitä ainakin kuoromme joulukonsertissa!

KUINKA LASTEN VAHTIMINEN TYÖKSENI ON MUUTTANUT MINUA

Nyt olen tehnyt reilut kymmenen kuukautta lastenvahtimista päivätyökseni. Ennen aupair-reissujani en ollut paljon lapsia vahtinut, totta kai omien nuorempien serkkujeni kanssa leikkinyt ja muuta vastaavaa, mutta eihän sitä voi oikein tähän verrata, kun en heistä ole sillä tavalla vastuussa ollut. Täällä homman nimi on kuitenkin ihan eri ja minun käsissäni on ja on ollut näiden lasten arki, leikit, syömiset, päiväunien nukkumiset, kouluun viemiset ja hyvinvointi. Se on iso vastuu ja suuri kunnia. Totta kai sellainen kasvattaa ihmisenä, etenkin minunlaistani nuorta, jolla ei ole kertynyt elämänkokemusta vielä niin runsaasti. Mitä siis olen oppinut ja missä olen muuttunut?

JOHDONMUKAISUUS

Lapsia vahtiessa tärkeää on johdonmukaisuus. Muistan edelleen omasta lapsuudestani, kun joskus aikuiset eivät ehtineet selvittää jotakin minun ja siskoni kinaa, jolloin siskoni oli loukannut minua, ja kuinka epäreilulta se tuntui. Eittämättä on ollut myös tapauksia, jossa minä olen kohdellut siskoani väärin, sitä en kiellä, mutta muistiin on jäänyt se epäreiluuden ja voimattomuuden tunne, kun minua on loukattu, mutta minulta ei ole tarvinnut pyytää anteeksi. Siksipä pidän johdonmukaisuutta yhtenä tärkeimmistä periaatteista, jolla näitä lapsia "kasvatan". Toki täytyy ottaa huomioon lasten ikäero: neljävuotias ei ymmärrä ihan yhtä paljon kuin yhdeksänvuotias. Siksi tilannetta täytyy suhteuttaa. Perussäännöt ovat kuitenkin molemmille samat: roskat roskikseen, sotkut siivotaan, kengät laitetaan nätisti. Sieltä tietokoneelta tullaan takaisin laittamaan kengät nätisti ja maitopurkki jääkaappiin, jos ne ovat jääneet, samalla tavalla kuin barbie-leikeistäkin. Ollaan tästä joskus otettu vähän yhteenkin, mutta aina se vanhempikin tyttö saa lopulta asiat hoidettua. Säännöt ovat kaikille samat ja se helpottaa mielestäni omaakin elämääni, kun molemmilla lapsilla on samat oikeudet ja velvollisuudet.

Johdonmukaisuudessa mielestäni yhtä lailla tärkeää on osoittaa rakkautta tasapuolisesti. Se onkin sitten hieman mutkikkaampi juttu, sillä 9-vuotiasta on hankalampi lähestyä kuin pikkulasta. Pienen lapsen kanssa päästään jo päivässä läheisyyden alkeisiin, kun katua ylittäessä otetaan kädestä kiinni tai kun polveen tulee kolhu. Siitä luottamuksen kasvun myötä sitten läheisyyskin kasvaa, ja nykyään 4-vuotias tahtoo aina pitää kädestä ihan muuten vaan, istua sylissä ja antaa pusuja. 9-vuotias on aivan erilainen, eikä ota uutta ihmistä lähelleen nopeasti. Halailu on kuitenkin yksi helpoimpia tapoja osoittaa kiintymystä. Olen kuusi kuukautta vahtinut näitä tyttöjä, mutta ei olla 9-vuotiaan kanssa oikein vieläkään siellä halailutasolla. On se vähemmän outoa kuin alussa, mutta olen ollut vähän eksyksissä sen kanssa, kuinka hänelle osoitan, että välitän hänestä samalla tavalla kuin pienemmästä, vaikka en halailekaan niin paljon. Olen ratkaissut pulman osoittamalla kiinnostukseni hänen jutuistaan: pelaan hänen kanssaan pelejä, leivon, katson, kun hän lakkaa kynsiä ja esitän tarkentavia lisäkysymyksiä hänen jutuistaan. Tehdään yhdessä tabletin sovelluksella musiikkivideoita ja piirretään yhteisiä kuvia, joihin lisäillään molemmat omia juttujamme. Se tuntuu toimivan, ja olen iloinen siitä. Ja muutama päivä sitten sain halauksenkin :-)



DILEMMAT

Kuten mainitsin aiemmin, joskus 4-vuotiaan ymmärrys ei riitä samalle tasolle kuin 9-vuotiaan. Silloin minun täytyy miettiä tarkkaan, kuinka tilanne ratkaistaan oikeudenmukaisesti. Tässä tosielämän esimerkki muutaman kuukauden takaa:

Tytöt olivat saaneet vanhemmiltaan viikonloppuna suklaapatukat. M (4-v) oli syönyt omansa heti, mutta F (9-v) oli säästänyt omaansa ja söi sen koulun jälkeen jonain työpäivänäni. M halusi myös suklaata. F muistutti hänelle, että hän oli syönyt omansa heti sen saatuaan. M alkoi itkeä ja käski F:n jakaa. Onhan heille opetettu jakamista, ja nyt M oli sitä mieltä, että hänen tuli saada pala F:n suklaasta. F sanoi minulle: "Saanks mä syödä tän kokonaan, pliis, M ei antanut omastaan mulle viikonloppuna, vaikka pyysin jakamaan." No, olin vähän sitä mieltä, ettei F:n tarvitse jakaa omaansa vain siksi, että on säästänyt sitä kauemmin kuin M omaansa. Sitten M otti kuitenkin omenan, antoi sen F:lle ja sanoi "jos jaetaan tämä, saanko sitten palan suklaasta?" Siinä tyttö, silloin vielä 3-vuotias, olisi jakanut omastaan saadakseen toiselta. Mutta... Omena ei ole ihan sama asia kuin suklaapatukka. F katsoi minuun anovasti ja totesi saman asian ääneen. Olin kahden vaiheilla:
F on säästänyt suklaataan ja kun hän viimein haluaa sen syödä, M yrittää vaihtaa sitä omenaan. M on syönyt koko suklaansa aiemmin itse. Omena, joita on pöydällä viisi lisää, ei ole sama asia kuin F:n ikioma suklaapatukka.
Mutta pieni 3-vuotias yrittää opetella jakamista ja antaa F:lle omenastaan. Hän sentään yrittää.

Mitä tässä tehdään?

Tällaiset ristiiitatilanteet ovat ainakin kasvattaneet tuota jo edellämainittua pyrkimystä johdonmukaisuuteen, sekä päättelykykyä (heh). Mutta edelleenkin inhoan näitä tilanteita, joissa on todella vaikeaa päättää, mitä tehdä ja sanoa.



RAHANKÄYTTÖ

Au pairina elämä on varsin huoletonta: itse ei tarvitse maksaa mitään elämisen välttämättömyyksiä, ainoastaan sen, mitä itse haluaa käyttää: uudet vaatteet, herkut, kosmetiikat. Jos palkka hujahtaa heti alkuviikosta, ollaan loppuviikko shoppailematta, ja katsotaan sitten ensi viikolla uudestaan. Mutta minä asun itsekseni, maksan vuokraa, ostan ruokani ja tarvitsen rahaa työmatkoihin. Rahaa on kerta kaikkiaan pakko olla. Varsinkin, kun nyt edessä häämöttävät kaksi palkatonta kesälomaviikkoa, joilta kuitenkin tarvitsee maksaa vuokraa. Olen kehittänyt siitä itselleni varsinaisen ahdistuspallon, mutta kun nyt säästän, niin ehkä selviän siitä. Kaksi viikkoa mennään miinuksella. Mutta sitä en nyt tässä käsittele:D

Vaan sitä, että en voi au pairin tavoin panna kaikkea menemään. Jos ei ole rahaa puhelinlaskuun, puhelinliittymä suljetaan. Jos ei ole varaa vuokranmaksuun, enpä kauaa saa kämppää pitää. Jos ei ole rahaa ruokaan, en voi syödä kotona. Mutta jos ei ole rahaa työmatkoihin, en pääse töihin. Sepä vasta mukavaa. Siksi miun elämä on ihan oikeasti aikuisen elämää kaikkine vastuullisuuksineen. Ja rakastan sitä. En edes tahtoisi palata au pairiksi, yksinkertaisesti siitä syystä, että nautin tunteesta, kun hoidan kaikki omat asiani itse ja selviän siitä. Tästä lisää seuraavassa kappaleessa.

Joku voi nyt miettiä, että kyllähän tuo asui itsekseen jo lukiossa. Niin asuin, mutta en saanut Kelalta tukia, joten äidin ja iskän rahoillahan sitä elettiin. Ja jos ne ruokarahat loppuivat, niin menin vaan kotiin syömään. Täältä on vähän hankalampi päästä käymään kotona, joten on täytynyt oppia ihan oikeasti vastuullista rahankäyttöä. Ja olen onnellinen, että olen vihdoin sen oppinut!



OLEN ONNELLINEN SIITÄ, ETTÄ OLEN AIKUINEN

Monen aikuisen kuulee (ehkä vitsillä) toivovan, että voisi vielä leikkiä hiekkalaatikolla ainoana huolenaan vauvanuken kesämekon katoaminen. Minä en toivo sitä, en lainkaan, vaan olen silmittömän onnellinen, että olen kasvanut niin isoksi, että ymmärrän itse suurimman osan asioista ilman, että sitä tarvitsee selittää. Ymmärrän itse, että kotiin täytyy kävellä, vaikka miten väsyttäisi, enkä nosta siitä itkupotkuraivaria bussissa. Osaan liikkua itse paikasta toiseen, lukea opasteita ja päätellä asioita.

Lapselle saa kertoa satamiljoonaa kertaa, että ei, se kaksi palloa päällekkäin on kahdeksan, yritäpä muistaa, miten seitsemän piirretään. Vihanneksia syödään siksi, että ne ovat terveellisiä. Lapselle mikään asia ei ole entuudestaan itsestäänselvyys, vaan se täytyy kertoa hänelle niin usein, että siitä tulee itsestäänselvyys. Uuni on kuuma, ei saa koskea. Pysytään jalkakäytävällä. Punaisia päin ei kävellä. Vihreä valo tarkoittaa, että saa mennä. Muista katsoa eteesi kun ajat potkulaudalla. Jos minua ei illalla nukuta, selviän pulmasta itse. Makaan paikallani silmät kiinni, kunnes nukahdan. Lapsi ei. Sängystä noustaan, höpistään, leikitään, ilmeillään, joskus ehkä vähän itketään, kaipaillaan äitiä. Lapsi kyselee välillä yksinkertaisesti niin tyhmiä kysymyksiä (anteeksi). Lapsi alkaa itkeä, jos ei saa tahtoaan läpi: minä ymmärrän, etten aina saa kaikkea. Lapsi olettaa, että haluan itse omista vähistä rahoistani ostaa hänelle uusimman prinsessalehden, ja kun kieltäydyn, hän alkaa itkeä ja väittää, että kyllä isi aina ostaa sen hänelle. Mistä päästäänkin seuraavaan kappaleeseen...



OMAAN JUTTUUN LUOTTAMINEN

Kun aloitin tässä perheessä, tytöt käyttivät usein tekosyytä "kun äiti/isi kyllä antaa". Aluksi jossain jutuissa annoinkin periksi kun tuon kuulin, ajatellen, että ehkä heillä on tosiaan vain niin omat säännöt. Mutta tiesin, ettei esimerkiksi edellisen kappaleen prinsessaesimerkin tarvinnut vaikutta minun käytökseeni tai pistää omaatuntoani. "Isi aina ostaa minulle tämän lehden. Sä et koskaan osta meille mitään!!" Sanoin vain takaisin: "Muistatko kun eilen toin sulle suklaapatukan vaikka ei olisi ollut pakko? Niin. Ja jos isi kerran aina ostaa sen lehden niin eihän tässä sitten mitään hätää, saat varmaan sen kun käyt isin kanssa kaupassa." Tytön ilme meni sellaiseksi, että näin, ettei isi aina osta lehteä.

Sitten kun kielsin tyttöä tekemästä jotain, oli vastaus usein "mutta äiti antaa tehdä näin". Sitten jossain vaiheessa huomasin, että se oli puhdas tekosyy, jolla minua vedätettiin. Tämä tapahtui aika pian, kun 3-vuotias ei tajunnut pysyä kohtuuksissa ja käytti sitä liikaa (onneksi toki minun kannaltani) ja sanoi jotain tyyliin "äiti sanoo ettei tarvitse pestä käsiä kun tulee vessasta!!" Tajusin sekunnissa että jaaha, vai tästä on kyse. Millainen äiti sanoisi lapselleen moista? Väitteen todenperäisyys oli siis täysi nolla. Mutta otin jutusta oman iloni irti ja käytän sitä julmasti tyttöjä vastaan.

Tyttö sanoo "en halua syödä!!!" Minä sanon: "Kylläpä syöt. Äitikin laittoi viestiä ja sanoi että katsothan että tyttö syö lautasen tyhjäksi!"

Tyttö sanoo "en halua mennä leikkipuistoon!!!" Minä sanon "Äiti käski mennä. Nyt mennään." (tää tapahtui viimeksi eilen ja tyttöjen äiti oli oikeasti pyytänyt menemään leikkipuistoon!)

Tyttö sanoo "haluan jäätelön!!!!" Minä sanon: "Ei nyt." Tyttö itkee "miksi?" Minä vastaan "Koska äiti sanoi, ettette saa syödä niin paljon sokeria."

Olen oppinut luottamaan omaan juttuuni ja siihen, että osaan oikeasti hommani. En minä käske lapsia hyppimään portaita alas yhdellä jalalla apinaa leikkien, sehän olisi vaarallistakin. Siinä taas ei ole mitään vaarallista tai pahaa, jos käsken ottamaan itse välipalaa tai siivoamaan sotkut. Ei minua tänne orjaksi ole palkattu vaan lastenhoitajaksi, ja kyllä 9-vuotias osaa jo itse leipänsä voidella :-D Ylipäätäänkin lapset tykkäävät minusta, työnantajani tykkää minusta, ja olen edelleen hengissä ja onnellinen. Eiköhän se kerro siitä, että minun tapani elää ja tehdä töitä on toimiva ja kelvollinen. Osaan tehdä mitä minun tarvitsee tehdä!



OMIEN VANHEMPIEN YMMÄRTÄMINEN

Viime kuukausien aikana olen erityisen paljon oppinut ymmärtämään omia vanhempiani. Joitakin erilaisia kasvatuslinjoja minulla on vanhempiini verrattuna, ja joitakin vanhempien sanomia asioita olen ymmärtänyt jo yksin asuessani ja opiskellessani. Mutta nyt, kun vahdin itse lapsia, ymmärrän vielä paremmin, miksi he joskus ovat sanoneet jotakin. Ja siellä missä asun, perheen teini-ikäiset kävelevät kuin norsut ja paiskovat ovia kuin hurrikaanit. Nyt ymmärrän, miksi kotona aina käskettiin kävellä paukuttelematta jaloilla lattiaa ja laittaa ovi nätisti kiinni. 9-vuotias hoitolapseni saa välillä hyperaktiivisuusriehumiskohtauksia, joita itsekin harrastin pienenä, ja nyt näen, kuinka ärsyttäviä ne osaavat olla ;-D Näitä juttuja tulee harva se päivä vastaan.



OLEN TAJUNNUT, ETTÄ OMIEN LASTEN AIKA EI OLE VIELÄ PITKÄÄN AIKAAN

Pitkän päivän ja superenergisten lasten vahtimisen jälkeen on suuri helpotus päästä omaan kotiin, rauhaan ja hiljaisuuteen. Olla ihan itsekseen, olla kuuntelematta yhtäkään "miksi en saa katsoa telkkaria????"-mankumista ja keskittyä vain itseeni. Viikonloppuisin nautin omista jutuistani suunnattomasti, ja siitä, että saan itse päättää, mitä teen. Tarkoitan siis esim. sitä, että jos haluan mennä museoon, voin mennä. Ja sitä, että nautin oikeasti siitä museossa käymisestä. Jos mukana olisi pieni lapsi, ei siitä tulisi mitään. On ihanaa, kun voi itse päättää, mihin haluaa mennä. Jos minulla olisi lapsia, en voisi tehdä vain omia juttujani. En voisi ottaa ja lähteä viikonlopuksi Bournemouthiin tai illalla pubiin yksille. On ihanaa kun minulla on vapaa-aikaa, jolloin tarvitsee huolehtia vain itsestäni. En halua vielä luopua tästä vapaudesta.

OLEN TOIVONUT, ETTÄ VOISIN HOITAA VAIN OMIA LAPSIANI

Ristiriidassa edelliseen kappaleeseen... Kun koskaan ei riitä ihan täysin. Äiti on aina se rakkain. Kävin pari kertaa babysittaamassa perheessä, joka on todella mukava. Mutta koska lapset eivät tunne minua kovin hyvin, alkoi aina nukkumaanmenoaikaan äidin perään itkeminen, jonka rauhoittelu olikin ihan oma hommansa. En voinut olla miettimättä: jos laittaisin omia lapsiani nukkumaan, heidän ei tarvitsisi itkeä äidin perään, kun äiti olisi tässä. En riitä näille lapsille: omille lapsilleni riittäisin.

Myös jos lapset olisivat minun, olisivat minun sääntöni päteneet heidän elämässään alusta asti, eikä niiden kanssa tarvitsisi nyt taistella. Ei siis sillä, että "minun sääntöni" olisivat mitenkään kovinkaan poikkeavia, olen vain ehkä vähän tiukempi kasvattaja kuin lasten äiti. Heillä on lupa monen moneen sellaiseen asiaan, joita lapsena kotona en olisi kuvitellutkaan tekeväni, ja siksi minä en antaisi niihin juttuihin lupaa. Ihmisillä on eri tyylejä, ja tykkäisin siitä, että lapset olisivat tottuneet minun tyyliini. Eikä tarvitsisi olla vastuussa lapsista kellekään toiselle, vain ainoastaan minulle itselleni (ja joo todennäköisesti miehelleni.. mutta kummiskin).



MITÄ TEEN ERI TAVALLA?

Tämän perheen lapset ovat jo  4 ja 9. He osaavat paljon ja tietävät paljon. 4-vuotias saa mennä potkulaudalla edellä, sillä tiedän, että hän ei mene kauas. Tytöt saavat juosta koulusta tullessa minun edelläni kotia kohti, sillä tiedän, että he tuntevat reitin ja pysyvät jalkakäytävällä.

Tutustuttiin 4-vuotiaan kanssa muutama kuukausi sitten puistossa erääseen toiseen pikkutyttöön ja hänen äitiinsä. Käveltiin sieltä yhdessä kotiin päin ja 4-vuotias meni potkulaudalla eteenpäin (oltiin edelleen puiston sisällä). 4-vuotias tietää pysähtyä viimeistään portin luona odottamaan, eikä hän edes menisi eteenpäin, sillä ei uskalla. Tiedän sen ja luotan tyttöön, joten annoin hänen mennä. Vaan tämä vierelläni kävelevä äiti huusi MINUN hoitolapselleni "En näe sinua! Pysähdy! Se ei ole turvallista!" Anteeksi nyt vain, mutta kyllä minä tiedän, mitä hän tekee, ei sinun tarvitse huolissasi olla. Sanoinkin hänelle, että kyllä tyttö osaa pysähtyä itse. Kun olimme liikennevaloissa, hän piti 4-vuotiaasta KIINNI. Täysin turhaa: en minä pidä tyttöä olkapäästä liikennevaloissa, sillä hän ei lähde siitä yhtään mihinkään. Hän tietää, ettei mennä, ennen kuin valo vaihtuu. Tyttö tietää odottaa sitä, että vihreän vaihtuessa ilmoitan "Vihree!" ja mennään yhdessä. Joskus hän huomaa sen ennen minua, sanoo "Vihhee!" ja odottaa, kunnes olen mukana, ja sitten mennään yhdessä yli. Ei 4-vuotiasta tarvitse paikoillaan pitää, kyllä tyttö jo sen verran maailmasta tajuaa. Minua ärsytti aivan suunnattoman paljon, kuinka tuo toinen äiti käyttäytyi kuin minä olisin mikäkin tyhmä tytteli, joka ei osaa edes omaa hoitolastaan hoitaa. Tunnen nämä tytöt ja tiedän, kuinka heitä täytyy käsitellä, mitä he osaavat ja mitä eivät.

ENNEN KAIKKEA...

Olen oppinut hurjasti rakkaudesta. Tämä työ on valtavan antoisaa, eikä ole mitään parempaa kuin lapsi, joka kietoo kätensä kaulaan, antaa pusun ja sanoo rakastavansa.

Suomalainen vs englantilainen kohteliaisuuskäsite

Luin tuossa joku aika sitten Kuvailevaisen postauksen Suomen ja Englannin eravaisuuksista. Kyseessä on kattava listaus eroavaisuuksista monilla elämänalueilla. Allekirjoitin melkein kaikki kohdat ko. listalla, mutta ajattelin tarttua tähän teemaan omilla ajatuksillani. Keskityn nyt tässä pääasiassa suomalaisen ja englantilaisen tapa- ja käytöskulttuurin eroihin.

Tämän vuoden aikana olen mm. oppinut, että englannin kielen sana "polite" eli kohtelias on johdettu verbistä polish eli kiillottaa, kun taas suomenkielinen sana kohtelias on johdos verbistä kohdella. Ja tämä pätee myös käytännössä. Suomalainen sanoo asiansa suoraan mutta muotoilee sen kauniisti ja kokee toimineensa kohteliaasti. "Olen pahoillani, mutta joudun sanomaan, ettei tämä toimi." Englantilainen jättää viimeisen sivulauseen pois. "Minusta tuntuu, uskoisin, olen ajatellut, luulen että..." Jää kuulijan tehtäväksi päätellä: "hänen mielestään tämä ei toimi!" Jos näin käy, puhuja on onnistunut tavoitteessaan. Hän on ollut kohtelias oman kulttuurinsa merkityksessä, lakkaamatta hetkeksikään kiillottamasta itseään ja mainettaan. Britti myös saattaa sanoa aivan muuta kuin tarkoittaa. "Jos olet täällä päin, poikkea ihmeessä kahville!" = Älä missään nimessä tule käymään. Tätä havainnollistaa mainiosti seuraava kuva:

Suomalaisen mielestä englantilaisen tavalla ei päästä puusta pitkään. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että toisen kulttuurin käsitys olisi huonompi. Kohteliaisuuden käsite on tiukasti kulttuurisidonnainen ja vastauksia kysymykseen "Mitä on kohteliaisuus?" on ainakin yhtä monta vastausta kuin vastaajilla kansalaisuuksia.

Suomalaisena rääväsuuna olen saanut katseita osakseni. Tapanani on nimittäin sanoa ihan suoraan, ja jotkut suomalaiset ovat sanoneet minua ihanaksi sen takia ;) Mutta monet täällä asuvat suomalaiset ovat sanoneet, että tässä kulttuurissa tosiystävien hankkiminen on hankalaa, sillä koskaan ei voi tietää, kiinnostaako toista oikeasti vai onko kyseessä vain se, että hän yrittää olla kohtelias. He ovat sanoneet, että ovat erehtyneet luulemaan paikallisia ystävikseen ja jonkin ajan kuluttua huomanneet, etä nuo ihmiset ovatkin olleet vain kohteliaita, eivät aidosti kiinnostuneita heidän asioistaan Olen myös kuullut sanottavan, että jos puolestaan saa suomalaisen ystävän, on saanut ystävän loppuelämäkseen. Tässä kulminoituu näiden kahden kulttuurin ero: ei suomalainen koe tarvetta olla niin kohtelias jos ei kiinnosta, että toinen erehtyy luulemaan ystäväkseen. Johtuisiko tämä small talk -kulttuurin eroista? Englannissa small talk elää vahvana ja on kepeää jutustelua, kun taas Suomessa small talkia harrastetaan tuskin lainkaan. Siksi voikin olla, että suomalaisen on haastavaa erottaa britin small talk ja se, kun oikeasti ollaan jo small talkia syvemmällä tasolla.

Itse olen onnistunut hankkimaan elämääni yhden britin, jonka uskoisin olevani ihan oikeasti ystäväni. Mutta häneltäkin kuulee välillä vaivihkaisia huomautuksia käytöksestäni. Jossain vaiheessa rohkaistuin kertomaan hänelle jostakin yksityisasiastani, ja hän vastasi "wau, olitpa rehellinen." Oho, olis vissiin pitänyt pitää omana tietonani. Kerran sivulauseessa hän mainitsi, kuinka ei ole kovin ihastunut suorapuheisuuteeni. Huppista. Olemme myös joutuneet suhteellisen kiivaisiin kiistoihin every once in a while, koska sanon asiani niin suoraan.

Mutta suomalaisena sosiaalisesti aktiivisena ihmisenä olen tottunut moiseen käytökseen ja sanomaan mitä tarkoitan. Sehän on suomalainen käyttäytymismalli, jonka olen omaksunut suomalaisessa yhteiskunnassa. Ihan luonnollista. Sitä paitsi, en ikinä usko, että olisin kyennyt olemaan oppilaskunnan tai nuorisovaltuuston puheenjohtaja, jos olisin vain hymistellyt ja pitänyt mielipiteeni omana tietonani.

Olen kuitenkin siinä mielessä brittiläistynyt, että pidän usein tunteeni omana tietonani. Se alkoi ensimmäisessä isäntäperheessäni, jossa minulle teroitettiin, että elän nyt heidän perheessään heidän säännöillään, eikä "niskoitteluun" tai eriävän mielipiteen esittämiseen ole oikeutta. Viikkojen kuluessa sain puhutteluja harva se päivä, joka viikonloppu listan vioistani ja uusia velvollisuuksia, joiden määrä kasvoi joka viikko uudella listalla. Tein aina kaiken mitä pyydettiin ja niin hyvin kuin mahdollista, enkä uskaltanut jättää voiveistä pöydälle leivän syönnin ajaksi tai illallisen valmistusastioita hellalle syönnin ajaksi, vaan siivosin ne pois ennen kuin syötiin, ja silti se ei kelvannut. Pelkäsin potkuja, joten pidin kaiken sisälläni. Itkin usein itseni uneen, mutten ajatellut tunteillani olevan lainkaan arvoa.

Toinen isäntäperheeni käytti minua sumeilemattomasti hyväkseen. He maksoivat palkkaa, joka oli vain niukasti minimipalkan yläpuolella, tuplasivat työtuntini useana viikkona ja "valmistelivat" minua tulevaisuuteen, jossa työtunnit tulisivat triplaantumaan. Kun lopulta rohkaistuin pyytämään ylityökorvausta viikoittaisesta 40 ekstratyötunnista, he sanoivat, etten ole tarpeeksi joustava, valitan liikaa ja että minulla ei ole oikeutta ylityökorvauksiin. Samalla he nuhtelivat minua siitä, etten ollut halukas tekemään triplatyötunteja (120h/vko). (En nyt edes ala käsitellä sitä, että lain mukaan au pairin työtunnit saavat olla max 35h/vko, minulla oli 40 joka tuplattiin ja uhattiin triplata, siihen, että au pairia ei saisi jättää alle 2-vuotiaan kanssa yksin ja olin 10-kuisen vauvan kanssa kahdestaan päivittäin 14 tuntia, ja siihen, että vauvalla ei ollut ulkovaatteita, joten häntä ei saanut viedä lainkaan ulos...)
Tuon kokemuksen jälkeen olen taas sulkenut negatiiviset tunteet sisälleni. Puhunut niistä ystävilleni, mutta vaikka he kannustavat avautumaan, en uskalla. Pelkään liikaa. Ja brittiystäväni neuvo on perin britti: älä välitä, älä ota sitä puheeksi. Pysy hiljaa ja välttele konfliktitilanteita.

Brittien small talk -kulttuuri on tarttunut minuun. Kysyn aina kavereilta, mitä kuuluu, enkä kerro omia kuulumisiani ennen vastakysymystä. Joskus sitä vastakysymystä saakin odotella pitkään ja hartaasti ;) Ihmettelin eräälle ystävälleni, mikseivät kaverini koskaan kysy, mitä minulle kuuluu. Hän sanoi "He olettavat, että kerrot kysymättäkin. Niinhän me suomalaiset usein tehdään." Ai niin... Pääsi ihan unohtumaan. Sanon aina please ja käytän mahdollisimman kohteliaita sanamuotoja. Jotkut suomalaiset täällä ovat todella töykeoitä. Ollessamme eräänkin kanssa yhdessä kahvilla, minä tilaan "tea please, in a pot please, with milk please, pay with card, please". Hän tilaa "coffee. No. No?! Card." Suomessa kahvilassa tuntui tyhmältä, kun tilasin "teetä kiitos, maidolla kiitos, otan sen mukaan kiitos, maksan kortilla.........kiitos". Tuo kiitoksen hokeminen ei vaan sovi suomalaiseen kulttuuriin, mutta eipä yleensä suomalaisen mielestä olekaan epäkohteliasta, jos sanoo vain "maksan kortilla". Ja kun löysin pitkään etsimäni huivin Suomessa käydessäni, kerroin kassaneidille "Olipa ihanaa että tää löytyi, oon ihastellut tätä blogeissa jo kauan ja nyt viimein saan sellaisen itsellenikin!" ja muuta sellaista, jota täällä höpöttelisin kassalla, kun taas suomalainen kassaneiti sanoin "mm" ja katsoi muualle :-D

Ylipäätään tykkään kyllä täällä vallitsevasta käytöskulttuurista varsinkin kohtaamisissa. Jos joku törmää sinuun portaissa, on 99% varmaa, että sieltä kuuluu se sorry. Suomalainen sanoo oho, kuten kuvakin yllä sanoo ;) Sorrya hoetaan usein jo silloin, kun vain melkein törmätään. Ihmiset hymyilevät jos heille hymyilee ja voi olla varma, että jos on hissittömällä juna-asemalla vaunujen kanssa epätoivoisena, menee n. 30 sekuntia kun joku on tarjonnut jo apua. Pätee toki muihinkin tilanteisiin. Mutta toisaalta suomalainen tapakulttuuri on rehellisempää, eikä tarvitse teeskennellä tai kertoa huuli mutrulla kotona perheelle, että taas se yksi ärsyttää mutta kun en voi sanoa. Voi sanoa, on vain oma valinta haluaako olla törkeä suomalainen vai kohtelias suomalainen. Suomalaiset myös pääsevät suoraan asiaan ilman sitä small talk -osuutta, mikä välillä tuskastuttaa itseäni. Olisi asiaa, mutta sitä ei voi sanoa ennen kuin on käyty läpi "Hi, you allright, nice weather today isn't it, how was your day" -litania.

Oletteko samaa mieltä, eri mieltä, onko lisättävää? Olisi myös hauskaa kuulla teidän havainnoista suomalaisen ja jonkun muun kulttuurin eroista. :)

ÄITI

Hyvää äitienpäivää!

Siellä Suomessa tosin taidetaan olla jo huomisen puolella mutta nyt vihdoin ehdin tulla heittelemään tänne vähän tärkeetä asiaa, nimittäin äidistä. Isikin on ihan yhtä rakas, mutta tänään keskitytään äitienpäivän kunniaksi äitiin.

Oon jo pitkään tienny että miun äiti on ihan erityislaatuisen ihana, mutta tässä viimesen kahdeksan kuukauden aikana, täällä muilla mailla vierahilla, miulle on selvinny että miun äitiä parempaa ei vois olla.

Pienenä taisin olla aika paljon isin tyttö. Meillä on miun siskon kanssa ollu pitkään perinne ostaa toisillemme joululahjat. Mie kävin aina iskän kanssa ja sisko kävi äitin kanssa hankkimassa nää lahjat. Lauantaisin katoin isin sylissä Bumtsibumia. Minuu nyt on kyllä ihan kokonaisuudessaan siunattu niin ihanalla perheellä, että menee yli ymmärryksen. Hirmunen ikävä on kaikkia! Mutta takaisin asiaan!

Mie en (tietääkseni) koskaan ollu kamala teini. Ovia en oo turhan paljoo paukutellutenkä äidille huutanut. Toki meillä on muutama yhteenotto ollut, mutta ei mitään suurempaa. Hah, muistan kyllä yhen kerran kun huuettiin käytävässä keskellä yötä. Ja kerran kun neuloin lapasta, ekaa lapaspariani koulun kässäntunteja varten, ja se meni ihan pieleen ja mie suutuin kauheesti. Sit mie kävin kauheen kärttysenä nukkumaan ja äiti tuli miun huoneeseen ku se ei tienny että mie nukuin jo (koska kyllähän sitä piti suutuspäissään marttyyrinä vaan jäädä sinne sängynpohjalle kiukuttelemaan). Mie sitten heräsin ja selitin ihan unenpöpperössä jotain tosi kummallista lapasista ja ties mistä. Mutta sekään ei kyllä ollu äitin vika vaan sen tyhmän lapasen.

Äidille on aina saanut kertoa kaiken. Äiti on kannustanut tavotteissa ja huomautellut, että pistäs se kännykkä pois ja ala lukea kokeisiin. Äiti on kantanut miulle selkä vääränä kirjoja kirjastosta ja kattonut vierestä, kun aloin hamstrata kirjoja kirppikseltä ja niitä kertyi hyllyyn kolmesataa. Äiti on myös seurannu miun kahen päivän viherpeukaloinnostusta ja innostuksen lopahtamisen jälkeen kastellut miun rehuja kaikessa hiljaisuudessa. Kun muutin Rantsulle ja ekana viikonloppuna tulin kotiin, äiti leipoi ja kokkasi miun lempiruokia. Pieniä kun oltiin ni äiti luki aina iltasadun. Äiti ohjasti oppimaan olemaan positiivinen ja kiitollinen asioista. Äiti on opettanut minuakin kokkaamaan (paitsi yhtä asiaa se ei oo vieläkään onnistunu takomaan miun kalloon: kuinka tehdään hyvä ruskeakastike...) Äiti ompeli barbeille ja vauvanukeille vaatteita. Nykyään äiti neuloo hirmusesti villasukkia ja pari vuotta sitten se neulo miulle maailman ihanimman kaulahuivin, ihan täydellisen ja just semmosen ku mie olin halunnukin. Sillon ku lankapuhelimet vielä sitoi ihmisiä paikalleen puhumaan, äiti piirteli paperille puhuessaan ja ne kuviot oli niin hienoja! Jossain vaiheessa tapeltiin siskon kanssa koko ajan ja äiti piti pienen surullisen puhuttelun ja meistä tuli siskon kanssa hirmu hyviä ystäviä. Äiti on opettanut paljon ihmisyydestä, elämästä ja toisten kohtelemisesta. Aina kun harmittaa, äiti sanoo oikeat asiat. Jos kuvittelen tehneeni virheen, äiti näkee asian valoisammalta puolelta. Jos olen tehnyt virheen, äiti ei tuomitse vaan lohduttaa silti. Ja äiti osaa kirjottaa runoja. Äiti osaa kaikkea.

Äiti on ominut hirveesti miun harrastuksia. Ensin mie aloin harrastaa postcrossingia. Äiti teki saman perässä ja innostus jatkui huomattavasti kauemmin ku miun. Sitten virkkasin amigurumeja ja äitikin innostu ja kylläpä äitin amigurumeista tuli ihania! Ja se teki niitä paljon enemmän ku mie. Onnistuin vakuuttamaan äitin ja iskän siitä, että TARVIIN järjestelmäkameran. Äitihän tarvis samanlaisen perässä ja nyt se on minuu niin paljon parempi valokuvaaja. Ja sitten se perusti oman blogin ja sekös vasta ihana on. Melkein mitä vaan mie teen ni äiti on siinä parempi. Mut ei se haittaa koska se on miun äiti. Äiti voi omalla esimerkillään opettaa minuakin niissä jutuissa paremmaksi, ja ainahan voin uskotella, että kun miulla on yhtä paljon elämänkokemusta sitten tulevaisuudessa kuin äidillä nyt, saatan ehkä olla itse yhtä hyvä. Ja sitä paitsi aina kun sanon äidille, että se tekee kaiken paremmin, äiti vaatimattomasti kieltäytyy kunniasta ja kehuu minua. Vaikken sen kehun perässä ollutkaan asiasta mainitessani.

Ja täällä, tässä maassa, jossa miulla ei oo muuta kun ystävät, jotka elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan ja jotka vaihtuu surullisen usein, siellä kaukana Suomessa miulla on äiti. Jos menee pahasti pieleen ni kotona on aina paikka. Ja vaikka äiti on kaukana, miulle riittää kun mie tiedän että äiti on siellä. Aina kun ajattelen äitiä ni tulee ilonen, onnellinen ja rakastettu olo. Koska yks asia on varma: kotona oleva rakkaus ei koskaan lopu. Äiti ja iskä rakastaa minuu aina, vaikka (/siksi että) mie oon mie. Mie en oo koskaan yksin, koska miulla on vanhemmat. Ja äiti ja iskä elää aina meiän ehdoilla. Ei semmoseen lellipentutyyliin vaan semmoseen tyyliin, että myö lapset ollaan niille niin tärkeitä. Se on rakkautta, jota ei koskaan missään tilanteessa tarvitse joutua kyseenalaistamaan. "Vieläköhän äiti rakastaa?" "Vieläköhän äiti välittää ja haluaa huolehtia?" "Ärsytänköhän mie äitiä?" Vielä, vielä, en. Ja jos ärsytänkin ni se ei muuta kahen ekan kysymyksen vastausta.

Ja sellaista rakkautta tarvii meistä jokainen elämässä. Ehdotonta rakkautta. Tässä itsellä kun ei ainakaan vielä (onneksi!) tuota jälkikasvua ole, on jopa vähän hankala käsittää, kuinka paljon äiti lapsiaan rakastaa. Oon ymmärtänyt ehdottoman rakkauden tärkeyden niin kauan kuin muistan, mutta sain siitä taas vähän aikaa sitten muistutuksen hieman yllättävältä taholta. Juttelin miun yhden enkkukaverin kanssa ja en muista miten homma lähti käyntiin, mutta tulin sanoneeksi jotain sen suuntaista, että ystävät harvoin tekee kaikkeaan toisen vuoksi. Kaveri oli hetken hiljaa ja sanoi: "Mutta siulla on sellanen henkilö siun elämässä joka tekee niin aina. Tiiätkö kuka?" Olin sekunnin hiljaa ja vastasin, että tiedän. Äiti. 

On maailman paras tunne tietää, että on rakastettu. Ja kuten oon tässä jo jankuttanut, vielä parempaa on tietää, että se rakkaus pysyy. Joskus ystävyys- ja parisuhteet päättyy, mutta äiti-tytär-suhde ei pääty koskaan. En tiedä missä olisin ilman äitiä. No nyt oon täällä ilman äitiä ja kieltämättä ikävä on kova. Mutta enää 20 päivää siihen, että pääsen tapaamaan kaikkia rakkaita Suomesta jälleen! Siihen asti pärjäillään virtuaalihaleilla ja olet rakas -facebook-viesteillä.

Hyvää myöhästynyttä äitienpäivää siis kaikille, jotka sitä jollain tapaa juhlistavat!

"Halata sua useammin tahtoisin

Voi unohtua liian usein kiitoskin

Mutta kaiken sen unohtuneen saat äitienpäivänä

Äidille, kenelle sitten ellen äidille

Onnea suukotellen äidille toivottaa saan

Äiti kulta

toukokuun toisena sunnuntaina lauleluun äiti saa nousta aina

Hoivailuun hän pääsee nyt perheen muun

Taivaan ja maan sulle tahdon antaa kun

Kukkia saat, kakun itse leivotun

Muistan sua koko vuoden edestä äitienpäivänä

Äidille, kenelle sitten ellen äidille

Onnea suukotellen äidille toivottaa saan

Äiti kulta

Enempää en toivoa voi kuin että laulu tää

Tuo vuoden jokaiselle päivälle vain onnea äidille"

- Entisen kuoron vakkariäitienpäivälaulu, jonka sanoittajaa en muista enkä googlen ihmemaailmasts löytänyt

KATSE TULEVAISUUTEEN

(on ne taskut ihan nätit tolleen pullollaan roinaa)

Mistähän sitä aloittaisi.

Tänään on fiilikset heitellyt laidasta laitaan, välillä oon ollu uskomattoman onnellinen, välillä uskomattoman surullinen. Riemuisa, haikea, (paleltunut,) onnellinen, onneton, epävarma, luottavainen. Paljon tunteita yhteen päivään.

Taas ei mene asiat ihan niin kuin haluaisi. Tällä kertaa ei (onneksi) ole huono tuuri omalla kohdalla, mutta yksi ystävä lähtee ja toiselle en halua samaa kohtaloa. Kuitenkin taas kun näitä huonoja uutisia tulee, alan miettiä, mikä voi omalla kohdalla vielä mennä pieleen. Nyt on ollut niin helppoa jo niin kauan, että eikö kohta pitäisi pilvilinnankin romahtaa?

Aasinsiltaa päästään myös siihen, että taas täytyy etsiä uusia ystäviä. Blaah. Joo, siis uusiin ihmisiin tutustuminen on kivaa, mutta olis joskus kiva pitää ne ihmiset lähellä pidempään kuin kuukauden-pari ja taas aloittaa alusta. Mutta kai se on viimeistään hyväksyttävä, että tällaisessa elämässä, joka on kuin lainaa siitä "oikeasta elämästä", ei saa ihan kaikkea mitä haluaa. Tää au pair -elämänvaihe on monelle niin väliaikainen, sellanen oikea kupla, joka leijailee mihin sattuu ja välillä puhkeaa. Au pair -piireissä porukan vaihtuvuus on valtavaa eikä mikään ole pysyvää, kaikken vähimmin oma varmuus elämästä. Taas tänään joutuu lähtemään perheestään eräs au pair, perheestä, jonka tiedän ja jonka en olisi uskonut tällaista temppua tekevän. (Ymmärrän kyllä syyt perheen päätöksen taustalla ja syyt eivät johtuneet au pairista, mutta silti...) Täällä sitä ollaan suuressa maailmassa ilman kummoisiakaan tukijoukkoja. Varsinkin jos halu jäädä on suuri, on isäntäperheen menetys kova pala. Mie oon onnistunu taistelemaan tieni tänne asti, mutta kaikilla ei ehkä käy niin hyvä tuuri. No, periksi ei vielä anneta!

Juttelin oman miksi-voin-kutsua-hoitolasteni-äitiä-koska-hän-ei-ole-hostäiti -ihmiseni kanssa ja sain kuulla voivani jatkaa töitä elokuuhun asti. Hyvä, nyt ei tarvitse stressata kesätöistä Suomessa! Saan myös kokea kesän Englannissa. Mutta jotenkin ahdistaa, kun aiemmin Suomeen paluu on ollut mörkö tulevaisuudessa ja nyt sen mörön tapahtumapäivämäärä alkaa olla aika selvillä. Tää ihan oikeasti loppuu, tää miun elämä täällä. Suomesta kaipaan monia asioita, mutta silti. Täällä on niin kivaa! Yritän taas hakata kallooni sitä faktaa, että tiesin tän olevan väliVUOSI, ei väliVUOSIKYMMEN tai väliLOPPUELÄMÄ ja vuodessa on 12 kuukautta ja sitten mennään kiltisti yliopistoon. Myös kun aloin äidille puhua, että haluaisin lähteä, äiti sanoi ettei halua päästää minuu kun en kuitenkaan tuu takasin. Sanoin äitiä höpsöksi ja vakuutin että tuun kyllä ihan varmasti takasin. Ja jollekin kaverille heitin kerran että olispa kiva jäädä tänne, vastaus oli luokkaa "et kyllä, en tuu kestää elämää, siun on pakko tulla takasin ihan oikeesti et tee sitäääää!!!!!!!!11111" Ähhhh.

Miun nykynen perhe ei siis tarvitse nannya enää ensi syksystä alkaen, eli sinne en voisi jäädä vaikka haluaisinkin. Sitten olis taas työnhaku edessä ja jos uusi perhe olisi kaukana, pitäisi muuttaa. Tässä on halpa vuokra ja aika kivaisa kämppis, mutta en tasan jäis tähän jos työ olis vaikka Pohjois-Lontoossa, nykyinenkin tunnin työmatka verottaa ihan tarpeeksi ja nyt matkustan sentään vaan lounaasta kaakkoon... Ja kaverit lähtee kaikki viimestään kesällä eli todennäkösesti oon meistäkin viimenen ja sitten hengaan puolet kesästä yksin eli kaiken ajan paitsi työajan D:

1.9. alkais sitten Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella suomen kielen opinnot. Paikka, jonka tulin napanneeksi viime kesänä ja jota siirsin ensi syksyyn koska halusin lähteä Englantiin. Oon onnellinen, etten ole koulussa nyt. Oon kokenut ja oppinut niin paljon jo tässä viidenkin kuukauden aikana (tänään tuli tasan 5kk Englannissa asumista täyteen!), etten kadu tätä missään nimessä. Miulla oli myös lukion jälkeen opiskelumotivaatio täysin hukassa (en tiedä onko sitä vieläkään muttaaaa...), joten yliopisto ois voinu olla vähän liikaa miun väsyneille aivoille. Ootan kyllä sinänsä Joensuuta, haluan oman kämpän, sisustaa, elää suomenkielistä elämää, löytää paljon kavereita, tehdä suomijuttuja ja niin edespäin. Miun hyvä ystävä on myös muuttamassa ensi syksynä Joensuuhun. Se on ihan kiva kaupunki ja opinnot sinänsä ihan kiinnostavasta aiheesta, miulla vaan on semmonen paha ominaisuus että vaikka aihe ois miten kiinnostava, jos sen opiskeleminen liittyy kouluun eli on ns "pakollista", en jaksa opiskella..... Ja sitten en tiiä mitä teen koko suomen kielen tutkinnolla koska opettajaa miusta ei tuu.

Onhan sitä miulle sanottu, "hae Skotlantiin yliopistoon" tai "hae Suomessa eri alalle". No kun tietäisin mikä ala kiinnostaa! Ja juu Skotlannissa on ilmaiset yliopistot mutta ei kiitos, Englanti on se missä miun sydän on. Ja täällä opintojen kustantaminen vaatis melkoisen opintolainan, jota saisin sitten maksella takasin, kun Suomessa selviäisin huomattavasti pienemmällä lainalla, liekö koko lainaa tarviisinkaan. En oo myöskään yhtään varma siitä, että miun englannin kielitaito riittäis, ja toisekseen voidaan palata siihen alakysymykseen. Jos en tiedä mitä haluan opiskella miun äidinkielellä eli kielellä, jolla ymmärrän kaiken, miten voisin tietää mitä haluan opiskella kielellä, jota en aina ihan ymmärrä?

Oon semmonen ihminen, joka aina kiintyy paikkoihin. Rakastan Suomessa meiän kotikatua, kaikkia sen mutkia. Rakastin ja rakastan Rantasalmen solun pihaa ja kaikkia niitä katuja, joita aina kävelin kouluun. Rakastan näitä katuja täällä, tallaan niitä joka päivä ja tiedän, että ne on oikeesti miun kotialuetta nyt. Jotenkin koen sen tiettyyn paikkaan kuulumisen fiiliksen tosi voimakkaana. Jotenkin miusta on hauskaakin se, että kielikurssilla Lontoossa käydessä olin ihan fiiliksissä ja otin kuvia punasista busseista, underground-merkeistä ja puhelinkopeista :-D nyt ne on miun arkipäivää, ja rakastan sitä. Oon Lontoossa joka päivä. Voin sanoa, että asun Lontoossa. Kyllähän se coolilta kuulostaa mutta todellisuuskin on coolia, ja miusta on ihanaa jopa se, että Lontoo on arkipäiväistyny miulle, se, että joskus unohdan asuvani suurkaupungissa. Hankalaa selittää, mutta välillä kun väsyneenä taivallan samaa iänikuista katua kotiin ja ajattelen mitä ajattelen, havahdun siihen todellisuuteen, että elän täällä oikeesti tosi hyvää elämää ja miun pitäis aina muistaa nauttia siitä.

Aikamoisella tajunnanvirralla on menty eteenpäin. En nyt oo ihan varma, pääsinkö tällä tekstillä sinne mihin halusin :-D Pelottaa vähän julkasta tätä, kohta tulee joka tuutista sitä "et kyllä jää sinne!" -juttua. Joo en jää. Ei miulla oo tässä kaupungissa elokuun jälkeen ku muistot. En mie haluu lähtee mut en mie voi tännekään ilman mitään jäädä. En haluu lähtee mutta toisaalta haluun palata. On se kamalaa kun juuret on monessa paikassa. :(