torstai 27. marraskuuta 2014

Olen(ko?) niin kaunis, kypsä ja mahtava

Jossain niillä paikkeilla, kun miun aivot alkoi tuottaa omia ajatuksia ja mielipiteitä, tajusin, kuinka suomalaiset aina lyttää kehut ja kuinka todella ärsyttävää se on. "Oot tänään tosi kaunis!" "No en todellakaan, oon kamalan ruma niisk niisk" — ARGH! Jos miun mielestä jonkun hiukset on kauniisti ja kehun saaja tokaisee, että sokeeko oot, näähän on ihan hirveet, se on miun mielestä kehun vastaanottajalta erittäin tökeröä. En mie huvikseni kohteliaisuuksia jakele, ja mie koen sen niin, että jos miun kehu lytätään, samalla miut leimataan valehtelijaksi. Kehun lyttääminen saa miut tuntemaan itteni lievästi arvottomaksi eikä tasan rohkaise kehumaan uudestaan. Hyvällä ne kehut kuitenkin sanotaan, eikö niitä vois samantien ottaa kiittäen vastaan ja kaikille jäis hyvä mieli! Mistä se ees tulee? Joku sanoo jotain kaunista, mutta siihen vastataan rumasti ja torjuen? Mikä idea siinä on?

Aasinsilta johtanee lopulta perille: Täällä oon joutunu hämmentymään kehuista niin kovin, että välillä on ihan pakko vähän toppuutella. Vaatimatontahan mie en oo nähnykkään, sen tietää jokainen, joka miut tuntee, niin että kyllä nää menee jo ihan yli äyräiden?

(Naispuolinen) ystäväni: "Essi, oot niin upeen kaunis! On varmaan rankkaa olla noin kaunis."
Mie: "Öö...?"
Y: "Niin niin! Vaaleat hiukset ja uskomattoman kauniit kasvot, pituuttakin riittää.. Ootko huomannu että miespuolisilla kääntyy päät kun kävelet ohi?"
M: "Tuota noin, kiitos vaan kovasti, mutta nyt taidat kyllä liiotella. Ei kenenkään päät käänny yhtään mihinkään ja mie oon ihan tavallisen näkönen..."
Y: "Höpsistä! Oot uskomattoman upee!"
(Tässä vaiheessa alkoi jo viimeistään nolostuttaa ja lankesin syntiin, nimittäin vastaan väittämiseen)
M: "En ole. Miulla on hirvee nenä ja..."
Y: "Siun nenähän on täydellinen!"
M: "...ja miulla on hirveet silmäpussit ja oon aina ihan punanen!"
Y: "Ei siulla mitään silmäpusseja oo ja siun punaset posket on vaan viehättävät!"
M: "Niin mutta..."
Ja annoin periksi. (Mutta miulla ON silmäpussit ja punanen naama ja tosiaankaan en oo mikään kaunotar, en ehkä rumiluskaan mutta ihan semmonen normaali, vai mitä?)

Sama ystävä taannoin esitteli miut kaverilleen ja teinisti rupesin tekstaamaan ja ne jutteli keskenään ja sivukorvalla kuuntelin keskustelua miusta itestäni.
"Hän on Suomesta ja hän on niin hirmu musikaalinen, laulaa uskomattoman hyvin! Ajattele nyt, tähän kuoroonki liitty ja tuosta noin vaan nappas omat stemmat ja kaiken! 19-vuotias, ja miten kypsä! Niin fiksuja mielipiteitä ja..."
Nostin katseen ja kyllä, punastuin. Haloo, mie tässä kuulen? Vaikka ite tuunki itteni kanssa yleensä mainiosti toimeen ja ilostun kehuista ni tää on jo vähän noloa. Parempi näin päin ku vahingossa kuultu negatiivinen puhe, tietenkin parempi, mutta kyllä se suomalaisella vähän punaa poskelle nostattaa. Edelleen saman kaverin kanssa jostain syvällisemmästä puhuttiin ihan keskenämme muutama päivä sitten ja hän taas sanoi, kuinka kypsä ja fiksu mie oon. Jaa, kiitos.

Monet ulkomaalaiset au pairit on hämmästyny miun ikää. Vasta 19? Oletpa ollut hirmu rohkea ja uskomattoman uskalias ja todella itsenäinen ja itsevarma kun oot tänne uskaltanu lähteä. Kiitos! (Paitsi että tässä ei oo mitään ihmeellistä, Suomesta yleensä tän ikäsenä lähdetään...)

Enkun kurssin opettaja, ikää 74, nähnyt maailmaa paljon, mutta hyvin seesteinen ja elämäniloinen rouvashenkilö, toisella enkun tunnilla ikinä:
"Miun on Essi pakko sanoa, että oot lähtötasoltas miun paras oppilas ikinä! Ja tuo siun asenne... Heti kun viime viikolla pääsin kotiin, kerroin tyttärelleni siusta. Siussa on semmosta viisautta tuossa iässä, jonka ite oon matkaani keränny vuosikymmenten varrella."
Minä hämmentyneenä vastasin: "Hmh, ai, kiitos! Mukava kuulla. Mie oon sitä mieltä, että onni riippuu asenteesta." (Jotain muutakin taisin sanoa, mutten enää muista että mitä)
Opettaja hymyili erittäin leveästi ja sanoi: "Tahtoisin tavata siun vanhemmat, ne on selvästi tehny erinomaista kasvatustyötä! Tuossa on asenne, josta kannattaa pitää kiinni!"

Viime viikolla hän mainitsi ilmiön, jonka englannin-, saati suomenkielistä nimeä en tässä kykene varmaksi muistamaan, mutta kyse oli siitä, kuinka omassa elämässään näkee vaan ittensä ja osaa ajatella vaan itteään ja tekee päätökset omaa napaa tuijottaen. "Ootteko koskaan kokenu tätä ilmiötä? Essi nyt ei tietenkään ole." Öö, mitä? En tiiä oliko tuo reiluakaan enää muita kohtaan. Aikoja sitten kurssilla joku kysyi, onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. Ennen ku ehdin suutani avata, sanoi opettaja minuun päin nyökäten: "No hänen lasinsa on aina puoliksi täynnä, voin luvata!" Hämmentävää. Millä ihmeen selvänäkijätaidoilla tuo rouva ensinnäkään kattoo miun sieluun näin syvälle ja toisekseen kattoo velvollisuudekseen hehkuttaa minuu ympärilleen näin paljon? Ei se siis minuu noin niinku muuten haittais, mut en haluais, että kenelläkään ois suosikkeja ja että kukaan alkais ajatella pahaa miusta. (Tosin kurssilla kaikki on niin mukavia että tuskinpa ne oliskaan kateellisia, mutta silti.)

Nyt kyseinen rouva lähti matkustelemaan ja ei nähdä kahteen kuukauteen. Siinä kun hyvästiksi poskipusut vaihdettiin, samalla hän puristi miun kättä ja kauniisti hymyillen sanoi: "Muista se onni, muista se aina."

Haluaisin lopettaa tän nyt jotenkin hienostuneesti ja kauniisti, mutta valitettavasti mielessä on vain yksi kysymys: Jos mie oon näin loistava, millasia kammotuksia mahtaa paikalliset nuoret olla? :--D

Kulttuurishokki(ko?)

Mie toivon että se on sitä. Kulttuurishokki ei miun mielestä sanana kuvaa kovinkaan onnistuneesti tätä ilmiötä ja näitä tunteita, mutta sitä termiä tästä nyt käytetään, joten yritän sopeutua. Kyse on siis siitä, kun joku asia muuttuu radikaalisti ja siihen täytyy sopeutua. Pätee paitsi ulkomaille muuttamiseen, myös esim. eka kertaa kotoa pois muuttamiseen, naimisiinmenoon tai vaikka lapsen syntymiseen - siis mihin tahansa isoon (tai pienempäänkin) muutokseen. Ensimmäinen vaihe on se, että kaikki on aivan ihanaa ja täydellistä ja loistavaa ja kaiken haluais jatkuvan aina vaan. Sitten seuraa "shokkivaihe", jossa kaikki pienetkin asiat ärsyttää ja ikävä tuttuun turvalliseen iskee. Ulkomaille muuttaessa tähän vaiheeseen liittyy myös vieraan kielen takkuaminen, minkä koin edellisessä perheessä hyvin vahvasti, niin ku taisinkin silloin mainita. Kun tuntui, että suomi tunkee kaikkialle ja englanniks ei saa aikaseks minkäänlaista lausetta. Ajastaan shokkivaiheen pitäis kuitenkin mennä ohi ja alkaa se seesteisempi vaihe, jossa pienet takapakit ja pettymykset kuuluu elämään eikä tunnu enää siltä, että ne kaataa kaiken. Kaikki ei ole täydellistä, mutta kaikki on tarpeeksi hyvin.

Mie elän nyt vaihetta, jonka toivon erittäin hartaasti olevan tuo shokkivaihe, vaikka, edelleen, oon sitä mieltä, että käsite ei kuvaa asiaa lainkaan. Parin viikon ajanhan täältä blogista on saanut lukea miun hehkutusta tästä uudesta perheestä ja kaikesta. Nyt on kuitenkin niin, että mie oon tulossa hulluks täällä. Se ihana rentoilu, joka aluks oli niin rentouttavaa, on muuttunu tuskastuttavaks. Hostvanhemmat tekee pitkiä työpäiviä, ja mitä teen minä? Oon lukittuna neljän seinän sisään seuranani vain vauva, joka osaa kävellä ja porhaltaakin joka paikassa, mutta jonka puheenkehitys ei oo läheskään samalla viivalla, ja sana "ei" ei esimerkiksi soita mitään kelloja pikkuisen päässä. Meillä ei ole mitään tekemistä, ja nyt kun vauva on vielä flunssassa, en saa edes viedä sitä ulos. Kökitään siis kirjaimellisesti tuntikaupalla olohuoneessa ja ootan vaan pääseväni vapaalle. Hostäidin afrikka-aksentti on TODELLA vahva, minkä takia meillä on usein kommunikaatio-ongelmia. Ensinnäkin nää käyttää ihan outoja sanoja, joita en läheskään aina tajua - esim tutti eli dummy on näille pacifier ja vaippa eli nappy on pamper, ja just yks päivä hostäiti joutu sanomaan miulle asiansa sata kertaa, koska se käytti jotain outoa sanaa, jota en ymmärtäny loppujen lopukskaan. Suunnitelmissa oli alunperinkin viettää joulu täällä, mutta nyt näyttää siltä, että saatan olla joulunpyhät töissä ja kaikki kaverit lähtee sitäpaitsi Suomeen. Elämäni surkein joulu tulossa, jee. Asuin kaks kuukautta brittiperheessä, minkä takia minuun tarttu hyvin vahvasti se, että aina ollaan hyvin kohteliaita ja pahoitellaan kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea kysytään, mitä kuuluu. Kysyn hostäidiltä aina kun se tulee kotiin, mitä kuuluu. Sen vastaus: "Hyvää." Vastakysymystä saa odotella aika pitkään ja hartaasti ja usein sitä ei tule. Myös yks ilta sanoin meneväni nukkumaan ja toivotin hyvät yöt, eikä hostäiti vaivautunu vastaamaan yhtään mitään! En tiiä oonko tänkin omaksunu briteiltä vai onko se ihan yleisiä käytöstapaodotuksia, mutta miun mielestä ei oo kauheen kohteliasta tämä. (Vauvalta se kuitenkin kysyy noin kymmenen kertaa illassa, mitä sille kuuluu. Okei, se on sen lapsi, mutta kun kerran se sitä vauvalta kyselee ni vois kai se miullekin sen kerran esittää...)

Oon todella sosiaalinen ja itsenäinen ihminen, ja oon tajunnu sen kunnolla vasta ihan viime aikoina. Nyt kun mietin esim lukioaikaa, ni miehän hoidin koko elämäni ite ja viihdytin ite itteni. Elän itelleni ja tärkeille ihmisilleni. Tekisin miun kavereiden puolesta mitä vaan ja oon tehnytkin, esim eilen saatoin kaverin Lontoossa Heathrown lentokentälle, vaikka sen takia istuin eka tunnin metrossa sinnepäin hänen kanssaan ja takasin toisen tunnin yksin. Mie vaan halusin tehä sen. Pointti on siis nyt se, että mie oon tottunu elämään omaa elämääni, ja nyt elän miun elämää tuolle vauvalle. Ja koska siitä ei käytännöllisesti oo seuraa, oon ihan eksyksissä. Miun ois vaan pakko päästä menemään ja tekemään omia juttujani, ja sehän nyt ei käy päinsä, koska vauva on tietenkin prioriteetti numero yksi. Tai jos olis edes juttuseuraa päivien aikana, sekin auttais jo paljon. Ois joku, jonka kanssa keskustelun taso ois sivistyneempi kuin "ääää äää dadadadada". Lähtis vaikka kahville jonkun kanssa, mut ku ei oo ketään kenen kanssa lähteä. Ja siinä on niin paljon hommaa kun vauvaa seuraa ympäri taloa ja yrittää estää sitä avaamasta kaappeja ja heittämästä tavaroita lattialle ja syömästä kenkiä ja papereita ja kaivamasta roskiksia ja vetämästä kirjoja alas kirjahyllystä - mut ei siinä silti oo niin paljon tekemistä että päivät täyttyis, enkä todellakaan nauti tästä erityistehtävästä. En tiiä onnistuinko nyt selittämään tätä kovinkaan onnistuneesti, mutta mie kaipaan itsenäisyyttä ja omien juttujen tekemistä. (Enemmän ku kaks päivää viikossa..) Jos minuu ei sitois täällä yhtään mikään eikä mitään käytännön esteitä olis, ni haluaisin alottaa opinnot samantien ja muuttaa omaan kämppään. Kuitenkin, miulla on täälläkin hyviä asioita (suurin osa niistä hyvistä asioista sattuu liittymään miun vapaa-ajan elämään eli tässä sitä taas ollaan) joten Suomeen en haluais palata. Myös ajatus siitä, että seikkailen kahessa perheessä, luovutan ja palaan äitin helmoihin, inhottaa minuu. Ei sillä että äitin helmoissa ois mitään vikaa, mutta en halua antaa periks ja saada luuserileimaa ja joutua palaamaan maitojunalla kotiin. En toisaalta halua ettiä näin lyhyen ajan sisällä kolmattakaan perhettä, se se vasta säälittävää ja naurettavaa oliskin. Mutta en tiedä, miten kauan täällä jaksan, jos tää ei oo pelkästään shokkivaihe vaan enemmän. Siksi mie toivon, että tää on vaan sitä sopeutumista ja arvostan itteeni vähän enemmän taas vähän ajan päästä. Nyt kun tuntuu, että tällä innostuksella miun työpäiviin ni en ikinä palkkais itteeni töihin.

Elämä täällä yksin on haurasta. Lastenhoitajana lapselle, joka ei ole oma - jos vanhemmat päättää että sie lähet ni siehän lähet. Ei täällä oo meille au paireille ketään, joka sillon ottais siipiensä suojaan ja sanois että asut tuossa omassa huoneessas niin kauan ku haluat ja keksit jotain kehittävää. Jos miun perhe asuis täällä ni miehän asuisin niitten kanssa ja tekisin jotain omalla elämälläni. Nyt elän toisten nurkissa ja oon epätoivosen epäluulonen ja hysteerinen kaikesta, mikä voi olla merkki huonojen aikojen alusta, ja oon varpaillani ja yksinäinen ja kyllästynyt ja peloissani ja turhautunut ja epävarma ja lievästi onneton. Oma perhe ei koskaan hylkää, vaikka tekis jotain tyhmää tai sanois joskus vähän rumasti. Mutta isäntäperhe, ne on työnantajia, ykskin väärä sana ja se voi olla heihei.

Olisinpa vielä lukiossa. Suunnittelisin ite omat päiväni koulun ulkopuolelta tietysti, näkisin kavereita, priorisoisin omat juttuni omaan tärkeysjärjestykseeni, päättäisin omista asioistani ja oisin oman elämäni valtias. Mie oon miun elämän tärkein ihminen, ja tällä hetkellä se yhteys miulla itteeni alkaa hukkua.

Nyt ollaan niin syvällä miun mielen viimesissä sopukoissa että huhheijaa. Piti ihan useemman kerran miettiä että jaanko näitä mietteitä ollenkaan, mutta taidanpa jakaa. Elämä ei aina oo helppoo. Miulla tais olla asiat Suomessa vähän liian hyvin. Suoraan täydellisyydestä epätäydelliseen, elämään, jossa en oo sataprosenttisen kotonani.

En mie Suomeen oo vielä palaamassa. Mie keksin kyllä jotain. Miehän en luovuta! Mie taistelen itteni voittajaks tässä taistelussa. Ehkä kasvan ja kehityn siinä samassa. Nyt vaan vähän masentaa, että 8 päivän työputkesta on 7 työpäivää jälellä. Möäh. Mutta suunta on toivottavasti ylöspäin.

Ps. Voisinpa puhua jonkun suomikaverin kanssa maratonpuhelun. Miksimiksimiksi se on niin kallista :(

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

lähtisin, mut se vaan ei mee enää niin








Heipsun!

Takana on pitkä ja ihana päivä! Kävin Lontoossa moikkaamassa kahta eri kaveria, joita kumpaakaan en nää piiitkään aikaan uudestaan. Oli ihana vaihtaa kuulumisia :--) Toisen kanssa käytiin tietysti mäkkärissä, mutta toisen kanssa vaivauduttiin hakemaan wagamamasta nuudelit mukaan. Oli kyllä hyvää :p Illalla vielä puksuttelin junalla Wokingiin kuoroharkkoihin. Onnistuin totta kai juna-asemalla taittamaan nilkkani ja lensin nurin keskellä ihmismassoja, sehän ei ollu noloa lainkaan :-D A kun sitten kuuli siitä (nilkka on kunnossa mut polveen sattuu hehz) ni se haluskin heittää miut kotia ja sehän passas miulle oikein mainiosti!

Tää päivä oli erityisen ihana siks, että eilinen oli ihan kamala. Olin vauvan kanssa kahdestaan 14 tuntia ja koska se on flunssassa ni en saanu viedä sitä ulos. Meinasin tulla hulluks sisällä kököttäessä! Sähkötki meni yhessä vaiheessa lähes tunniksi ja siinä sitten kynttilöitä ettimään ja vauvaa piti vahtia kahta tarkemmin ettei se päässy ronkkimaan kynttilöitä ja polttamaan itteensä siinä sivussa.

Mutta nyt aatuutilullaa!

Ps. Ekan kuvan sisustuskyltit löysin sattumalta hyvin edullisesti ja ne oli pakko saada, miun seinät kun oli ihan paljaat. Seinässä sattu vielä olemaan valmiina naulat tolleen sopivasti!

~~

Hello!
Since I've heard a lot of "I can't understand a word of your blog!!" I thought I might start occasionally translating posts. Not that I'd have anything particularly important to say, but anyway. I spent today in London meeting friends whom I will not see in a long time again. It was lovely to spend some time together and talk about everything. In the evening I had my choir practice in Woking and since I hurt my knee today and it was raining outside, my friend wanted to give me a lift home by car. I didn't mind that at all!

Yesterday was very long and exhausting, which made today even better. I was working for 14 hours yesterday and the baby has a cold so we had to stay indoors. The whole situation was driving me crazy! We also had a power cut of almost an hour yesterday and yeah the fun part was using candles for light and being extra careful trying to keep the baby away from them.

But now I'm finally going to sleep!

maanantai 24. marraskuuta 2014

Cold morning





Huomenta!

Istun bussissa (kyydissä ilmainen wifi, tervetuloa englantiin) matkalla enkun tunnille ja tänä aamuna kaikki on hyvin. Viime yönä oli vihdoinkin pakkasta ja maa oli kuurassa. Hyppelin onnellisena kohti bussipysäkkiä ja törmäsin puun oksiin. Nuo näyttää vesipisaroilta, mutta ne on jäässä, joten kesti pienen ikuisuuden irrotella hiukset. Joku auto ajo just ohi kun törmäsin ja juomasin että kuski katto minuun nauraen. Mutta jotenki koko tuoki soppa nosti vaan iloista mieltä :--) 

Hostäiti on tänään vapaalla eli mie oon vapaalla eli kerranki ei tarvii äheltää lastenvaunujen kanssa bussissa! Aivan ihanaa ku vie vaan yhden ihmisen tilan :) Enkun tunnin jälkeen lähen ostamaan lisää lankaa ja kohta alkaa lapastehdas, nyt kun alkaa jo näppejä paleltaa. Mutt nyt hyppään pois bussista, heisun!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

FINNISH CHRISTMAS FAIR & WINTER WONDERLAND

Moikka!

Eilen tosiaan kävin Lontoossa, ja kyseessä ei ollu pelkkä suunnitelmaton lörskäreissu, vaan otettiin tyttöjen kanssa suunta Suomi-kirkon joulumyyjäisiin! Meiän piti tavata tubeasemalla kello 11, mutta totta kai puolet tube-linjoista oli suljettu ja Mialla kesti ikuisuus päästä paikalle. Miekin tiiän jo kokemuksesta, mitä linjoja kannattaa yrittää välttää :-D Osa on nimittäin aina rikki tai osittain suljettu.

Kyseessä oli siis suomalaiset joulumyyjäiset kirkon sisätiloissa ja samalla ulkopuolella oli Scandinavia-markkinat. Lontoon suomalaisen merimieskirkon vieressä kun sattuu olemaan norjalainen ja ruotsalainenkin merimieskirkko ;)
 photo 040ndashKopio_zps6d1b0b13.jpg  photo 033ndashKopio_zps498a09b3.jpg  photo 009ndashKopio_zps3f4d4086.jpg  photo 023ndashKopio_zps8ead84dd.jpg  photo 030ndashKopio_zps3ba75374.jpg  photo 018ndashKopio_zpsf9cf55c6.jpg  photo 013ndashKopio_zps3f8af20d.jpg  photo 046ndashKopio_zps990a8f04.jpg  photo 069ndashKopio_zps49f31c02.jpg  photo 066ndashKopio_zps7572cf5b.jpg
Oli muuten hyvää mehua :p photo 057ndashKopio_zps71ca7570.jpg
Suomalaisia joululauluja! photo 062ndashKopio_zps4696be3e.jpg

Myyjäisistä ostelin joululahjoja, mikä kostautuki sit siinä, että raahailin tajuttoman painavaa laukkua mukana loppupäivän :-D Lähettiin kirkolta sitten Marble Archille. Siinä vieressä on siis Hyde Park ja siellä Winter Wonderland -tapahtuma tammikuuhun asti. Oltiin kuultu, että Winter Wonderland ei oo valosan aikaan minkään näkönen, joten käytiin syömässä ja otettiin kuvia ja hengailtiin. Eilen oli tosi lämmin päivä, Mian puhelin näytti vielä kuuden aikaan että lämmintä ois +17 :D photo 090ndashKopio_zpsac680323.jpg
Taas sama mekko päällä... :-D photo mia1_zps777434a7.jpg
tyttöset :* photo 107_zps3bfc730f.jpg
Pulut riemastu ku tää mummeli ilmesty näköpiiriin photo 108ndashKopio_zps61ca4b8e.jpg

Neljän aikaan alko sit hämärtää, ja lähdettiin kohti Hyde Parkkia ja Winter Wonderlandia! Se oli upee. Ihmisiähän siellä oli aika älyttömän paljon, mutta niin oli näkemistäkin ja kaikki oli niin massiivista, että ihmispaljous ei ollu ihailun esteenä. Alue itessäänkin oli valtava, joten ihmismassat uppos sinne aika helposti. photo 202ndashKopio_zps94896e0b.jpg  photo 196ndashKopio_zps30307678.jpg  photo 197ndashKopio_zps375abe03.jpg  photo 210ndashKopio_zpsab276c05.jpg  photo 235ndashKopio_zps90aa78ff.jpg  photo 222ndashKopio_zps8319f32f.jpg  photo 242ndashKopio_zpsa412f010.jpg  photo 217ndashKopio_zps3568a3ca.jpg  photo 240ndashKopio_zps6b7ec040.jpg  photo 248ndashKopio_zps284a4105.jpg  photo 277ndashKopio_zpsd5c07bc3.jpg  photo 246ndashKopio_zpsea637101.jpg  photo 263ndashKopio_zps3f42f3ab.jpg
Pyörivä baari, kuulostaako hyvältä? photo 303_zpsfa9bf80e.jpg  photo 287ndashKopio_zps86643b94.jpg  photo 282ndashKopio_zpsc0f65e63.jpg  photo 283ndashKopio_zps7e3fb9e1.jpg  photo 289ndashKopio_zps1c7e4912.jpg  photo 293ndashKopio_zps5b3ce5c4.jpg  photo 308_zpsed526201.jpg  photo 307_zpsd5b3db67.jpg

Päädyttiin tyttöjen kanssa vielä tonne Karusellibaariin hengaamaan. Meiän seurana oli jotai keski-ikäsiä naisia, haha mutta ne oli hirmu hauskoja :D! Tytöt jäi vielä sinne ku mie lähin kiltisti kotia kaheksan aikaan. Tänään piti olla töitä, mutta hostiskä onki vapaalla... Nojaa :-D Eilinen oli kuitenki aivan ihana päivä, ja joulufiilis saavutti meiät oikein kunnolla. Tuolla vesisateessa tosiaankaan ei joululta tai talvelta tunnu laisinkaan. Mutta eilen molemmissa tapahtumissa pyöriessä kyllä joulumieli valtas jokaisen!

Nyt näyttää siltä, että sade, joka lakkas äsken, on alkanu uudestaan, joten en voikaan vielä lähtee kävelylle :--( Ehkä oottelen vielä pari tuntia, jos pääsisin haukkaamaan happea. Huominenkin on vapaa ja keskiviikko, mutta seuraava viikonloppu meneekin töissä. Pitkä työputki tulossa sen jälkeen kun seuraavat vapaat on vasta seuraavana viikonloppuna... Tsemppiä minulle! Heippa teille :)

lauantai 22. marraskuuta 2014

Jos nyt koputtaisit ovelleni, en ehkä edes kuulisi




Heippa!

Täällä mie junassa naputtelen postausta. Oon matkalla (jälleen kerran) Lontooseen, mutta siitä lisää sitten erillisessä postauksessa ;) Aattelin et tänään on varmaan jo aika kylmä ja pistin kunnolla vaatetta päälle... Meinasin läkähtyä kävellessä! Nyt istun täällä junassa t-paidassa :D Missä miun talvi viipyy!

Tää viikko on ollu ihan kiva mutta pitkä. Oon töissä myös huomenna eli tällä viikolla miulla on vaan yks vapaapäivä — tänään siis! Eilisilta oli ihan täydellinen. Menin A:n luo ja katottiin Ylpeys ja ennakkoluulo. En oikeesti tiiä mitä tekisin ilman A:ta!!

Vauva voi huonosti viime yönä ja hostisä oli töissä. Meillä oli hauska yö hostäidin kanssa :D Mie kyllä sain sen mukavamman puolen eli hoidin vauvaa sillä aikaa ku hostäiti siivos. Samalla pelotti että tarttuuko tauti itteenikin ku mahaan sattu ja en missään nimessä halunnu missata tätä päivää. Mutta onneks täällä ollaan, matkalla jo! Kuuntelen ihanaa suomimusiikkia ja mietiskelen. :)