lauantai 11. heinäkuuta 2015

KUINKA LASTEN VAHTIMINEN TYÖKSENI ON MUUTTANUT MINUA

Nyt olen tehnyt reilut kymmenen kuukautta lastenvahtimista päivätyökseni. Ennen aupair-reissujani en ollut paljon lapsia vahtinut, totta kai omien nuorempien serkkujeni kanssa leikkinyt ja muuta vastaavaa, mutta eihän sitä voi oikein tähän verrata, kun en heistä ole sillä tavalla vastuussa ollut. Täällä homman nimi on kuitenkin ihan eri ja minun käsissäni on ja on ollut näiden lasten arki, leikit, syömiset, päiväunien nukkumiset, kouluun viemiset ja hyvinvointi. Se on iso vastuu ja suuri kunnia. Totta kai sellainen kasvattaa ihmisenä, etenkin minunlaistani nuorta, jolla ei ole kertynyt elämänkokemusta vielä niin runsaasti. Mitä siis olen oppinut ja missä olen muuttunut?

 photo IMG_6873_zpsv5puto5g.jpg

JOHDONMUKAISUUS

Lapsia vahtiessa tärkeää on johdonmukaisuus. Muistan edelleen omasta lapsuudestani, kun joskus aikuiset eivät ehtineet selvittää jotakin minun ja siskoni kinaa, jolloin siskoni oli loukannut minua, ja kuinka epäreilulta se tuntui. Eittämättä on ollut myös tapauksia, jossa minä olen kohdellut siskoani väärin, sitä en kiellä, mutta muistiin on jäänyt se epäreiluuden ja voimattomuuden tunne, kun minua on loukattu, mutta minulta ei ole tarvinnut pyytää anteeksi. Siksipä pidän johdonmukaisuutta yhtenä tärkeimmistä periaatteista, jolla näitä lapsia "kasvatan". Toki täytyy ottaa huomioon lasten ikäero: neljävuotias ei ymmärrä ihan yhtä paljon kuin yhdeksänvuotias. Siksi tilannetta täytyy suhteuttaa. Perussäännöt ovat kuitenkin molemmille samat: roskat roskikseen, sotkut siivotaan, kengät laitetaan nätisti. Sieltä tietokoneelta tullaan takaisin laittamaan kengät nätisti ja maitopurkki jääkaappiin, jos ne ovat jääneet, samalla tavalla kuin barbie-leikeistäkin. Ollaan tästä joskus otettu vähän yhteenkin, mutta aina se vanhempikin tyttö saa lopulta asiat hoidettua. Säännöt ovat kaikille samat ja se helpottaa mielestäni omaakin elämääni, kun molemmilla lapsilla on samat oikeudet ja velvollisuudet.

Johdonmukaisuudessa mielestäni yhtä lailla tärkeää on osoittaa rakkautta tasapuolisesti. Se onkin sitten hieman mutkikkaampi juttu, sillä 9-vuotiasta on hankalampi lähestyä kuin pikkulasta. Pienen lapsen kanssa päästään jo päivässä läheisyyden alkeisiin, kun katua ylittäessä otetaan kädestä kiinni tai kun polveen tulee kolhu. Siitä luottamuksen kasvun myötä sitten läheisyyskin kasvaa, ja nykyään 4-vuotias tahtoo aina pitää kädestä ihan muuten vaan, istua sylissä ja antaa pusuja. 9-vuotias on aivan erilainen, eikä ota uutta ihmistä lähelleen nopeasti. Halailu on kuitenkin yksi helpoimpia tapoja osoittaa kiintymystä. Olen kuusi kuukautta vahtinut näitä tyttöjä, mutta ei olla 9-vuotiaan kanssa oikein vieläkään siellä halailutasolla. On se vähemmän outoa kuin alussa, mutta olen ollut vähän eksyksissä sen kanssa, kuinka hänelle osoitan, että välitän hänestä samalla tavalla kuin pienemmästä, vaikka en halailekaan niin paljon. Olen ratkaissut pulman osoittamalla kiinnostukseni hänen jutuistaan: pelaan hänen kanssaan pelejä, leivon, katson, kun hän lakkaa kynsiä ja esitän tarkentavia lisäkysymyksiä hänen jutuistaan. Tehdään yhdessä tabletin sovelluksella musiikkivideoita ja piirretään yhteisiä kuvia, joihin lisäillään molemmat omia juttujamme. Se tuntuu toimivan, ja olen iloinen siitä. Ja muutama päivä sitten sain halauksenkin :-)

 photo IMG_6870_zpsfm29siom.jpg

DILEMMAT

Kuten mainitsin aiemmin, joskus 4-vuotiaan ymmärrys ei riitä samalle tasolle kuin 9-vuotiaan. Silloin minun täytyy miettiä tarkkaan, kuinka tilanne ratkaistaan oikeudenmukaisesti. Tässä tosielämän esimerkki muutaman kuukauden takaa:

Tytöt olivat saaneet vanhemmiltaan viikonloppuna suklaapatukat. M (4-v) oli syönyt omansa heti, mutta F (9-v) oli säästänyt omaansa ja söi sen koulun jälkeen jonain työpäivänäni. M halusi myös suklaata. F muistutti hänelle, että hän oli syönyt omansa heti sen saatuaan. M alkoi itkeä ja käski F:n jakaa. Onhan heille opetettu jakamista, ja nyt M oli sitä mieltä, että hänen tuli saada pala F:n suklaasta. F sanoi minulle: "Saanks mä syödä tän kokonaan, pliis, M ei antanut omastaan mulle viikonloppuna, vaikka pyysin jakamaan." No, olin vähän sitä mieltä, ettei F:n tarvitse jakaa omaansa vain siksi, että on säästänyt sitä kauemmin kuin M omaansa. Sitten M otti kuitenkin omenan, antoi sen F:lle ja sanoi "jos jaetaan tämä, saanko sitten palan suklaasta?" Siinä tyttö, silloin vielä 3-vuotias, olisi jakanut omastaan saadakseen toiselta. Mutta... Omena ei ole ihan sama asia kuin suklaapatukka. F katsoi minuun anovasti ja totesi saman asian ääneen. Olin kahden vaiheilla:
F on säästänyt suklaataan ja kun hän viimein haluaa sen syödä, M yrittää vaihtaa sitä omenaan. M on syönyt koko suklaansa aiemmin itse. Omena, joita on pöydällä viisi lisää, ei ole sama asia kuin F:n ikioma suklaapatukka.
Mutta pieni 3-vuotias yrittää opetella jakamista ja antaa F:lle omenastaan. Hän sentään yrittää.

Mitä tässä tehdään?

Tällaiset ristiiitatilanteet ovat ainakin kasvattaneet tuota jo edellämainittua pyrkimystä johdonmukaisuuteen, sekä päättelykykyä (heh). Mutta edelleenkin inhoan näitä tilanteita, joissa on todella vaikeaa päättää, mitä tehdä ja sanoa.

 photo IMG_6876_zpsgcklnbag.jpg

RAHANKÄYTTÖ

Au pairina elämä on varsin huoletonta: itse ei tarvitse maksaa mitään elämisen välttämättömyyksiä, ainoastaan sen, mitä itse haluaa käyttää: uudet vaatteet, herkut, kosmetiikat. Jos palkka hujahtaa heti alkuviikosta, ollaan loppuviikko shoppailematta, ja katsotaan sitten ensi viikolla uudestaan. Mutta minä asun itsekseni, maksan vuokraa, ostan ruokani ja tarvitsen rahaa työmatkoihin. Rahaa on kerta kaikkiaan pakko olla. Varsinkin, kun nyt edessä häämöttävät kaksi palkatonta kesälomaviikkoa, joilta kuitenkin tarvitsee maksaa vuokraa. Olen kehittänyt siitä itselleni varsinaisen ahdistuspallon, mutta kun nyt säästän, niin ehkä selviän siitä. Kaksi viikkoa mennään miinuksella. Mutta sitä en nyt tässä käsittele:D

Vaan sitä, että en voi au pairin tavoin panna kaikkea menemään. Jos ei ole rahaa puhelinlaskuun, puhelinliittymä suljetaan. Jos ei ole varaa vuokranmaksuun, enpä kauaa saa kämppää pitää. Jos ei ole rahaa ruokaan, en voi syödä kotona. Mutta jos ei ole rahaa työmatkoihin, en pääse töihin. Sepä vasta mukavaa. Siksi miun elämä on ihan oikeasti aikuisen elämää kaikkine vastuullisuuksineen. Ja rakastan sitä. En edes tahtoisi palata au pairiksi, yksinkertaisesti siitä syystä, että nautin tunteesta, kun hoidan kaikki omat asiani itse ja selviän siitä. Tästä lisää seuraavassa kappaleessa.

Joku voi nyt miettiä, että kyllähän tuo asui itsekseen jo lukiossa. Niin asuin, mutta en saanut Kelalta tukia, joten äidin ja iskän rahoillahan sitä elettiin. Ja jos ne ruokarahat loppuivat, niin menin vaan kotiin syömään. Täältä on vähän hankalampi päästä käymään kotona, joten on täytynyt oppia ihan oikeasti vastuullista rahankäyttöä. Ja olen onnellinen, että olen vihdoin sen oppinut!

 photo IMG_6877_zpstyichvse.jpg

OLEN ONNELLINEN SIITÄ, ETTÄ OLEN AIKUINEN

Monen aikuisen kuulee (ehkä vitsillä) toivovan, että voisi vielä leikkiä hiekkalaatikolla ainoana huolenaan vauvanuken kesämekon katoaminen. Minä en toivo sitä, en lainkaan, vaan olen silmittömän onnellinen, että olen kasvanut niin isoksi, että ymmärrän itse suurimman osan asioista ilman, että sitä tarvitsee selittää. Ymmärrän itse, että kotiin täytyy kävellä, vaikka miten väsyttäisi, enkä nosta siitä itkupotkuraivaria bussissa. Osaan liikkua itse paikasta toiseen, lukea opasteita ja päätellä asioita.

Lapselle saa kertoa satamiljoonaa kertaa, että ei, se kaksi palloa päällekkäin on kahdeksan, yritäpä muistaa, miten seitsemän piirretään. Vihanneksia syödään siksi, että ne ovat terveellisiä. Lapselle mikään asia ei ole entuudestaan itsestäänselvyys, vaan se täytyy kertoa hänelle niin usein, että siitä tulee itsestäänselvyys. Uuni on kuuma, ei saa koskea. Pysytään jalkakäytävällä. Punaisia päin ei kävellä. Vihreä valo tarkoittaa, että saa mennä. Muista katsoa eteesi kun ajat potkulaudalla. Jos minua ei illalla nukuta, selviän pulmasta itse. Makaan paikallani silmät kiinni, kunnes nukahdan. Lapsi ei. Sängystä noustaan, höpistään, leikitään, ilmeillään, joskus ehkä vähän itketään, kaipaillaan äitiä. Lapsi kyselee välillä yksinkertaisesti niin tyhmiä kysymyksiä (anteeksi). Lapsi alkaa itkeä, jos ei saa tahtoaan läpi: minä ymmärrän, etten aina saa kaikkea. Lapsi olettaa, että haluan itse omista vähistä rahoistani ostaa hänelle uusimman prinsessalehden, ja kun kieltäydyn, hän alkaa itkeä ja väittää, että kyllä isi aina ostaa sen hänelle. Mistä päästäänkin seuraavaan kappaleeseen...

 photo IMG_6867_zps6whzoyfp.jpg

OMAAN JUTTUUN LUOTTAMINEN

Kun aloitin tässä perheessä, tytöt käyttivät usein tekosyytä "kun äiti/isi kyllä antaa". Aluksi jossain jutuissa annoinkin periksi kun tuon kuulin, ajatellen, että ehkä heillä on tosiaan vain niin omat säännöt. Mutta tiesin, ettei esimerkiksi edellisen kappaleen prinsessaesimerkin tarvinnut vaikutta minun käytökseeni tai pistää omaatuntoani. "Isi aina ostaa minulle tämän lehden. Sä et koskaan osta meille mitään!!" Sanoin vain takaisin: "Muistatko kun eilen toin sulle suklaapatukan vaikka ei olisi ollut pakko? Niin. Ja jos isi kerran aina ostaa sen lehden niin eihän tässä sitten mitään hätää, saat varmaan sen kun käyt isin kanssa kaupassa." Tytön ilme meni sellaiseksi, että näin, ettei isi aina osta lehteä.

Sitten kun kielsin tyttöä tekemästä jotain, oli vastaus usein "mutta äiti antaa tehdä näin". Sitten jossain vaiheessa huomasin, että se oli puhdas tekosyy, jolla minua vedätettiin. Tämä tapahtui aika pian, kun 3-vuotias ei tajunnut pysyä kohtuuksissa ja käytti sitä liikaa (onneksi toki minun kannaltani) ja sanoi jotain tyyliin "äiti sanoo ettei tarvitse pestä käsiä kun tulee vessasta!!" Tajusin sekunnissa että jaaha, vai tästä on kyse. Millainen äiti sanoisi lapselleen moista? Väitteen todenperäisyys oli siis täysi nolla. Mutta otin jutusta oman iloni irti ja käytän sitä julmasti tyttöjä vastaan.

Tyttö sanoo "en halua syödä!!!" Minä sanon: "Kylläpä syöt. Äitikin laittoi viestiä ja sanoi että katsothan että tyttö syö lautasen tyhjäksi!"

Tyttö sanoo "en halua mennä leikkipuistoon!!!" Minä sanon "Äiti käski mennä. Nyt mennään." (tää tapahtui viimeksi eilen ja tyttöjen äiti oli oikeasti pyytänyt menemään leikkipuistoon!)

Tyttö sanoo "haluan jäätelön!!!!" Minä sanon: "Ei nyt." Tyttö itkee "miksi?" Minä vastaan "Koska äiti sanoi, ettette saa syödä niin paljon sokeria."

Olen oppinut luottamaan omaan juttuuni ja siihen, että osaan oikeasti hommani. En minä käske lapsia hyppimään portaita alas yhdellä jalalla apinaa leikkien, sehän olisi vaarallistakin. Siinä taas ei ole mitään vaarallista tai pahaa, jos käsken ottamaan itse välipalaa tai siivoamaan sotkut. Ei minua tänne orjaksi ole palkattu vaan lastenhoitajaksi, ja kyllä 9-vuotias osaa jo itse leipänsä voidella :-D Ylipäätäänkin lapset tykkäävät minusta, työnantajani tykkää minusta, ja olen edelleen hengissä ja onnellinen. Eiköhän se kerro siitä, että minun tapani elää ja tehdä töitä on toimiva ja kelvollinen. Osaan tehdä mitä minun tarvitsee tehdä!

 photo IMG_6892_zpstxrn2u9b.jpg

OMIEN VANHEMPIEN YMMÄRTÄMINEN

Viime kuukausien aikana olen erityisen paljon oppinut ymmärtämään omia vanhempiani. Joitakin erilaisia kasvatuslinjoja minulla on vanhempiini verrattuna, ja joitakin vanhempien sanomia asioita olen ymmärtänyt jo yksin asuessani ja opiskellessani. Mutta nyt, kun vahdin itse lapsia, ymmärrän vielä paremmin, miksi he joskus ovat sanoneet jotakin. Ja siellä missä asun, perheen teini-ikäiset kävelevät kuin norsut ja paiskovat ovia kuin hurrikaanit. Nyt ymmärrän, miksi kotona aina käskettiin kävellä paukuttelematta jaloilla lattiaa ja laittaa ovi nätisti kiinni. 9-vuotias hoitolapseni saa välillä hyperaktiivisuusriehumiskohtauksia, joita itsekin harrastin pienenä, ja nyt näen, kuinka ärsyttäviä ne osaavat olla ;-D Näitä juttuja tulee harva se päivä vastaan.

 photo IMG_6880_zpsc601cj6u.jpg

OLEN TAJUNNUT, ETTÄ OMIEN LASTEN AIKA EI OLE VIELÄ PITKÄÄN AIKAAN

Pitkän päivän ja superenergisten lasten vahtimisen jälkeen on suuri helpotus päästä omaan kotiin, rauhaan ja hiljaisuuteen. Olla ihan itsekseen, olla kuuntelematta yhtäkään "miksi en saa katsoa telkkaria????"-mankumista ja keskittyä vain itseeni. Viikonloppuisin nautin omista jutuistani suunnattomasti, ja siitä, että saan itse päättää, mitä teen. Tarkoitan siis esim. sitä, että jos haluan mennä museoon, voin mennä. Ja sitä, että nautin oikeasti siitä museossa käymisestä. Jos mukana olisi pieni lapsi, ei siitä tulisi mitään. On ihanaa, kun voi itse päättää, mihin haluaa mennä. Jos minulla olisi lapsia, en voisi tehdä vain omia juttujani. En voisi ottaa ja lähteä viikonlopuksi Bournemouthiin tai illalla pubiin yksille. On ihanaa kun minulla on vapaa-aikaa, jolloin tarvitsee huolehtia vain itsestäni. En halua vielä luopua tästä vapaudesta.

OLEN TOIVONUT, ETTÄ VOISIN HOITAA VAIN OMIA LAPSIANI

Ristiriidassa edelliseen kappaleeseen... Kun koskaan ei riitä ihan täysin. Äiti on aina se rakkain. Kävin pari kertaa babysittaamassa perheessä, joka on todella mukava. Mutta koska lapset eivät tunne minua kovin hyvin, alkoi aina nukkumaanmenoaikaan äidin perään itkeminen, jonka rauhoittelu olikin ihan oma hommansa. En voinut olla miettimättä: jos laittaisin omia lapsiani nukkumaan, heidän ei tarvitsisi itkeä äidin perään, kun äiti olisi tässä. En riitä näille lapsille: omille lapsilleni riittäisin.

Myös jos lapset olisivat minun, olisivat minun sääntöni päteneet heidän elämässään alusta asti, eikä niiden kanssa tarvitsisi nyt taistella. Ei siis sillä, että "minun sääntöni" olisivat mitenkään kovinkaan poikkeavia, olen vain ehkä vähän tiukempi kasvattaja kuin lasten äiti. Heillä on lupa monen moneen sellaiseen asiaan, joita lapsena kotona en olisi kuvitellutkaan tekeväni, ja siksi minä en antaisi niihin juttuihin lupaa. Ihmisillä on eri tyylejä, ja tykkäisin siitä, että lapset olisivat tottuneet minun tyyliini. Eikä tarvitsisi olla vastuussa lapsista kellekään toiselle, vain ainoastaan minulle itselleni (ja joo todennäköisesti miehelleni.. mutta kummiskin).

 photo IMG_6889_zpsg0aafnwv.jpg

MITÄ TEEN ERI TAVALLA?

Tämän perheen lapset ovat jo  4 ja 9. He osaavat paljon ja tietävät paljon. 4-vuotias saa mennä potkulaudalla edellä, sillä tiedän, että hän ei mene kauas. Tytöt saavat juosta koulusta tullessa minun edelläni kotia kohti, sillä tiedän, että he tuntevat reitin ja pysyvät jalkakäytävällä.

Tutustuttiin 4-vuotiaan kanssa muutama kuukausi sitten puistossa erääseen toiseen pikkutyttöön ja hänen äitiinsä. Käveltiin sieltä yhdessä kotiin päin ja 4-vuotias meni potkulaudalla eteenpäin (oltiin edelleen puiston sisällä). 4-vuotias tietää pysähtyä viimeistään portin luona odottamaan, eikä hän edes menisi eteenpäin, sillä ei uskalla. Tiedän sen ja luotan tyttöön, joten annoin hänen mennä. Vaan tämä vierelläni kävelevä äiti huusi MINUN hoitolapselleni "En näe sinua! Pysähdy! Se ei ole turvallista!" Anteeksi nyt vain, mutta kyllä minä tiedän, mitä hän tekee, ei sinun tarvitse huolissasi olla. Sanoinkin hänelle, että kyllä tyttö osaa pysähtyä itse. Kun olimme liikennevaloissa, hän piti 4-vuotiaasta KIINNI. Täysin turhaa: en minä pidä tyttöä olkapäästä liikennevaloissa, sillä hän ei lähde siitä yhtään mihinkään. Hän tietää, ettei mennä, ennen kuin valo vaihtuu. Tyttö tietää odottaa sitä, että vihreän vaihtuessa ilmoitan "Vihree!" ja mennään yhdessä. Joskus hän huomaa sen ennen minua, sanoo "Vihhee!" ja odottaa, kunnes olen mukana, ja sitten mennään yhdessä yli. Ei 4-vuotiasta tarvitse paikoillaan pitää, kyllä tyttö jo sen verran maailmasta tajuaa. Minua ärsytti aivan suunnattoman paljon, kuinka tuo toinen äiti käyttäytyi kuin minä olisin mikäkin tyhmä tytteli, joka ei osaa edes omaa hoitolastaan hoitaa. Tunnen nämä tytöt ja tiedän, kuinka heitä täytyy käsitellä, mitä he osaavat ja mitä eivät.

ENNEN KAIKKEA...

Olen oppinut hurjasti rakkaudesta. Tämä työ on valtavan antoisaa, eikä ole mitään parempaa kuin lapsi, joka kietoo kätensä kaulaan, antaa pusun ja sanoo rakastavansa.

8 kommenttia:

  1. Ei kyllä kannattais 4-vuotiaaseen niin paljoa luottaa kaduilla liikuttaessa. Mitä jos muut ihmiset risteyksessä menevät tien yli punaisia päin (kuten usein menevätkin), ja lapsi vahingossa menee mukana, luullen sinun olevan siinä ja valon olevan vihreä kun suuri joukko ihmisiä lähtee ylittämään tietä?
    Erään kerran vuosia sitten 4½-vuotias hoitolapseni lähti vahingossa tien yli ilman meitä muita, luojan kiitos olin häntä lähellä eikä mitään sattunut.
    Olisi kamala kuulla että joku antaisi oman lapseni mennä noin vastuuttomasti yksinään edellä, hoitajan tullessa kaukana takana..Vahinkoja sattuu ja silloin sinä olet niistä vastuussa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä missään kaukana takana ole, ja tyttö tietää ja muistaa pysähtyä odottamaan. Yleensä näen missä hän menee, mutta tuossa puistoesimerkissä jäimme juuri mutkan taakse. Ei se minusta vastuutonta ole. Liikennevaloissa olemme AINA yhdessä, eikä tien yli rynnistetä jos koko sakki ei ole mukana. Täten liikennevaloissa ei voi tulla tilannetta, jossa hän lähtisi yli ilman minua. Paikallaan osaa kyllä seistä, eli siitä olkapäästä ei todellakaan tarvitse pitää kiinni.

      Poista
    2. Mutta otahan huomioon että lapsi on LAPSI. Vaikka joku asia olisi "tiedossa", voi se vielä unohtua ja erehdyksiä sattua, vahingossa. Itse en päästä hoitolapsia mutkan taakse yksinään, vaan aina sovitaan että odotetaan mutkassa jotta näen lapsen koko ajan. Ei ole kyse osaamisesta, vaan siitä että lapsi vielä opettelee tätä elämää..

      Poista
    3. Joo, jäin miettimään tätä juttua vielä lisää ekan kommenttisi jälkeen ja ymmärsin, missä meidän ajatukset menee ristiin. Siis totta kai jos on paljon ihmisiä liikkeellä, pidän molemmat lapset ihan lähellä ja aina kädestä kiinni. Jos taas ollaan kotikadulla (todella rauhaisa umpikuja) tai kahdestaan odottamassa liikennevalon värin vaihtumista, ei ole pelkoa, että lapsi lähtisi jonkun muun kanssa vahingossa yli tms. Jos kävellään kolemstaan koulusta kotiin ja tytöt juoksevat muutaman metrin minun edelläni, nähden heidät koko ajan, mitä heille voi sattua? Paitsi tietysti joku kompastuminen tms, mutta se voisi sattua minun vierellänikin juostessa ja se on elämää.

      Poista
    4. Äskenhän sanoit että lapsi jäi mutkan TAAKSE. En puhu nyt mistään kompastumisesta tässä.. Miksi se vierellä kävelevä äiti sitten huusi ettei näe lasta? Ehkäpä koska lasta ei näkynyt! Se on se vaaratilanne!
      Lisäksi Lontoo on suurkaupunki ja lapsikaappaamisetkaan eivät ole tuntematon käsite. Plus, että juurikin sieltä mutkan takaa saattaa tulla esim. pyöräilijä, johon lapsi ei varmastikaan ole varautunut.
      Oletko miettinyt sitä siitä näkökulmasta, jos jotain tapahtuisi? Pystyisitkö antamaan itsellesi ikinä anteeksi jos hoitolapsellesi sattuisi jotain? Esim. vaikka kaahaileva pyöräilijä, kaikki kun eivät tajua ajaa autotiellä, vaan käyttävät kävelykatuja.
      En todellakaan ole mikään ylisuojeleva, ja annan lasten kiipeillä ja hyppiä, mutta liikennevalot/kadut/mutkat ovat asia täysin erikseen!
      Todellakin voi sattua..

      Poista
    5. Joo, ymmärrän huolesi. Mutta et nyt tunnu ymmärtävän, että okei, vaikka päästin mutkassa lapsen pois silmistä (ja näin hänet uudestaan n. 5 sekunnin päästä), ja se olisi voinut aiheuttaa vaaratilanteen, ei sellaisia vaaratilanteita tule niillä kaduilla tai liikennevaloissa ainakaan miun toimintatavoilla! Kompastumisesta mainitsin, koska olisit muuten tarttunut siihen, ainakin mikäli tähän jokaiseen selitykseni porsaanreikään tarttumisen tyylisi olisi jatkunut. Enkä ole syyttänyt sinua ylisuojelevaksi. Nyt riittää keskustelu tästä aiheesta.

      Poista
  2. Minä olen kyllä tosi varovainen lapsen kanssa liikenteessä, kaupungilla ja veden äärellä. Aivotutkijoiden mukaan lasten aivojen kuorikerros on niin vielä niin ohut että yllykkeet pääsevät läpi ilman harkintaa, eli jos lapsi näkee jotain mielenkiintoista hän voi salamana toimia (esim. juosta varaan) vaikka olisi kuinka älykäs, hyvin kasvatettu ja suhde hoitajaan kunnossa. Klassinen esimerkki tästä pallon perään ajotielle juokseva lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylläpä tästä tuli haloo. Siis kuvitteletteko, että lapsi juoksentelee vapaana pitkin kaupungin ruuhkia? Kyllähän lapsen pitää päästä vähän kokeilemaankin, eikä ikuisesti olla sidottuna äidin/hoitajan käteen. Ymmärrän kyllä tuon, että lapsi voi juosta esim pallon perään ajotielle, mutta en nyt ymmärrä, miten se liittyy siihen, jos hän potkulautailee/juoksee muuten tyhjällä jalkakäytävällä muutaman metrin edelläni.

      Poista