Kun sain tietää alustavat äidinkielen yo-kokeen pisteet, kerroin niistä innoissani tärkeimmille ihmisille. Suurin osa oli ylpeitä ja iloisia, mutta yksi reaktio oli ylitse muiden. "Nipo."
Tiedän, ettei hän tarkoittanut kommenttia pahalla, mutta silti se tuntui iskulta vasten kasvoja. Samalla se tuntui paluulta peruskouluun. Tiedostan erittäin selkeästi, että lukiossa teineistä kasvaa fiksumpia. Ollaan tästä kavereiden kanssa muutama kerta naureskellen juteltu ja muisteltu omia noloja yläasteaikaisia mielipiteitämme ja ajatuksiamme, jotka silloin tuntuivat aivan oikeilta. Tämän huomaa kyllä myös yleisessä käytöksessä esimerkiksi oppitunneilla, ja yksi henkisen kasvun merkki on se, ettei koulumenestys ole enää noloa. Siksipä mieleeni myös juolahti, miksi lukioaika oli niin ihanaa, ainakin Rantasalmella. Jos osaan jonkun asian hyvin ja menestyn sitä vastaavassa oppiaineessa, niin that's it. Ei kenenkään tarvitse antaa tarpeettomia lisänimiä. Käsitykseni mukaan nipo on sellainen, joka niuhottaa ja jolla ei ole muuta elämää kuin koulu. Itse en koe itseäni sellaiseksi.
Tulin myös ajatelleeksi, että arvotamme ainakin yläasteella kaikki kouluun liittyvät asiat typeriksi ja noloiksi. Lukiossa tämä on jo ehkä muuttumaan päin, mutta ajatelkaa asiaa: on lahjakkaita kirjoittajia ja on lahjakkaita piirtäjiä. Kutsuisitko todella upean kuvan piirtäjää nipoksi? "Oletpa nipo, kun osaat piirtää tuollaisia kuvia." Niin, tuskin kutsuisit. Entä, jos joku on hyvä kirjoittaja ja saa sen takia vaikkapa nyt tästä äidinkielen yo-kokeesta hyvät pisteet? Miksi se on nipoa? Kaikissa taidoissa voi toki kehittyä harjoituksen myötä, mutta jos kokee kirjoittamisen omakseen, on siinä jopa ehkä hieman lahjakas, ja on kehittynyt siinä siksi, että haluaa kehittyä, miksi siinä pärjääminen on nipoa? No, ehkä vastaus on simppeli. Koska se liittyy kouluun.
Joku voisi nyt väittää, että taisinpa sittenkin välittää siitä, kun minua sanottiin nipoksi. Ehkä välitin, ehkä en, ja voi olla, että olen historiani takia tälle asialle aika yliherkkä. Olen ainakin seitsemän vuotta kuunnellut nipo-sanaa joka välissä. Kun opettaja jakoi kokeen takaisin, joku kurkkasi olan yli, kuulutti numeroni luokalle ja sanoi tylysti: nipo. Olen ollut nipo joka ikisestä syystä, jonka voi tässä maailmassa keksiä. Siksi olen lukiossa ollut onnellinen. Se, että vahva puoleni ei ole urheilu tai kuvaamataito vaan teoreettinen opiskelu, ei ole ollut lukiossa enää suurin tai ainoa määrite sille, mikä olen. Ihmiset ovat nähneet minusta muunkin kuin valtavan NIPO-leiman, joka ainakin Savonlinnassa ilmeisesti välkkyi otsassa neonväreillä minne tahansa meninkin, ainakin ihmisten reaktioista päätellen.
Olin jo oikeastaan unohtanut koko kirosanan olemassaolon. Selkeästi leikillisissä yhteyksissä nipo-sanan käyttö voi olla minunkin mielestäni hauskaa, mutta enimmäkseen se merkitsee huonoja muistoja ja surullisia aikoja. Nipoutta en ollut ainakaan kahteen vuoteen ajatellut. Nyt, kun tuo sana taas palasi elämääni, olen ymmärtänyt, miten onnelliset olivat vuodet ilman tuota käsitettä. Toki kuulin välillä lukiossakin siihen suuntaavia viittauksia, mutta yläasteen massiivisessa mittakaavassa siihen ei törmännyt. Monet voivat tuhahdella ja miettiä, että c'moon essi, se on yksi sana. Mutta kun siihen sanaan, siihen yhteen pieneen sanaan, assosioituu niin paljon kielteisiä asioita. Yhteen sanaan, joka on aivan turha. Yhteen sanaan, joka syntyy kateudesta ja tarpeesta olla cool. Sanaan, jota käytetään, kun yritetään pönkittää omaa itsetuntoa lyttäämällä toisia.
Mutta sellaisia me kateelliset suomalaiset olemme. Aina lyttäämässä toisia, jos siihen on mahdollisuus. "Jos kaverini menestyy, se on minulta pois", ajattelevat monet suomalaiset, varsinkin naiset, kuten Maria Veitola totesi kolumnissaan Trendi-lehden uusimmassa numerossa. Ehkä voisimme välillä iloita toisten menestyksestä emmekä aiheuttaa turhaa mielipahaa dissaamalla toista siitä, että hän pärjää. Olen kiitollinen siitä, että elämässäni on ihmisiä, jotka osaavat iloita minun puolestani. Niin minun on helppo iloita heidänkin puolestaan. Niille ihmisille kelpaan tällaisenakin, nipona sitten kai jonkun mielestä. Omasta mielestäni olen tavallinen tyttö, joka vaan sattuu olemaan hyvä koulussa. Enkä todellakaan aio alkaa alisuoriutua sen takia, ettei tarvitsisi enää kuunnella nimittelyä. Niin paljon ei minuakaan voi satuttaa.
PS. Ei. Tämä ei ollut kautta rantain vittuileva vastaus ihmiselle, jonka lausumasta kommentista koko postauksen idea lähti. En kanna sille ihmiselle kaunaa siitä, mitä hän sanoi. Niin isoista jutuista ei kai tässä ole kysymys. Siitä tämä kaikki ajatusvirta vain sai alkunsa, ja koska koen aiheen tärkeäksi, halusin kirjoittaa siitä tänne. :)