Maailma muuttuu, niin minäkin

Oon helposti juurtuva ihminen, ja kun juuret johonkin kasvatan, ni ne myös pysyy. Koen olevani hyvin vahvasti eteläsavolainen, koska tässä maakunnassa oon koko ikäni asunut. Niinpä en täältä haluaisi pois - tää vaikuttaa myös miun tulevaisuuteen ja esim. jatko-opiskelukaupungin valintaan, Etelä-Savossa kun vaihtoehtoja on tasan kaks, Mikkeli ja Savonlinna. No Savonlinnasta ei mitään löydy, tietenkään. Mikkeli olis lähellä kotia ja miun rakkaassa Etelä-Savossa, mutta en tiedä löytäsinkö sieltä mitään kiinnostavaa (en oo tutkinu vielä vaihtoehtoja kun en edes tiedä, mitä haluan opiskella!) Kuopiokaan ei niin paha ja kaukainen olis, ja onhan sekin sentään Savossa. Toisaalta haluaisin myös opiskella ulkomailla, vaikka Ruotsissa. Ruotsin kieli on se min grej, miun juttu, ja se on miulle helppoa ja nautin sen opiskelusta. Pelottaa vaan se, että kun juurtuisin myös Ruotsiin, mihin mie sitten ikinä asettuisin? Jos kaipaa kaikkialle, missä on asunu, se vaikeuttaa elämää aika lailla. Myös Englantiin jäi kielikurssin jälkeen kaipuu, ja sielläkin ois hauska asua joskus. Kaikissa näissä unelmissa on vaan esteenä just ne juuret. Tässä mitä nyt oon kaks vuotta asunu Rantasalmella, oon tänneki jo kasvattanu ne pikku paholaiset, enkä halua vielä edes ajatella, mitkä tuskat koen ku joudun päästää irti tästä paikasta. Koko lukioajan oon asunu samassa soluasunnossa samassa huoneessa samojen tavaroiden ja osittain samojen ihmisten kanssa. Huonoista kausista huolimatta tääkin on miun koti, ja kodista on vaikee luopua. Vuoden päästä kun koittaa lähtö jonnekin, on taas kerran jätettävä kaikki tutut ihmiset ja kuviot ja hypättävä tyhjän päälle. Kaikki pitää rakentaa uudestaan, koti, ihmissuhteet, koulunkäynti, seututietämys... Rantsulla miulla on tää kaikki. Käyn koulua, jossa ihmiset tietää jo millanen mie oon. Miulla on ystäviä, ja meillä on sisäpiirivitsejä ja hyviä muistoja. Tunnen paikat kylällä ja osaan helposti suunnistaa paikasta toiseen, ja tiedän lyhimmän reitin kauppaan, kuntosalille ja pankkiin (ei niissä paljon tietämistä ole, mutta kaks vuotta sitten en tienny niitäkään). Joudun jättää tän ihanan kamalan solun, enkä enää koskaan kuule niitä tuttuja ääniä ja haista tuoksuja, joista kodin tunnistaa - esim. kun joku menee isoon vessaan, avaa oven, laittaa valot päälle, ilmastointi alkaa hurista, ovi raksahtaa kiinni ja lukko kääntyy. Tai ulko-oven kitinä tai se tuoksahdus, joka käytävässä aina leijuu. Tää huone, jossa nyt kirjotan tätä samalla, ku pikkukärpänen kipittelee tabletin näytöllä ja väistelee miun sormia, on jo muutaman kuukauden päästä tyhjä huone vain, enkä tuu enää koskaan nukkumaan täällä. Kyllä, tämä on koti. Se vaan tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeelta ajatella, että nyt tää on miun koti, mutta kohta miulla ei oo enää mitään asiaa tänne. Annan avaimet pois ja roijaan tavarani johonkin (herra ties mihin, ei savonlinnan kotona oo tälle kaikelle tilaa!). 

18-vuotiaan ei pidä kuitenkaan liikaa juurtua. Miulla on vielä koko elämä edessä, ja miun täytyy opiskella, että saan ammatin. Miun täytyy nähdä maailmaa ja kokea asioita, enkä voi jatkuvasti ikävöidä paikkoihin, joihin en enää koskaan pääse. Eikä sitä tiedä, mihin elämä miut heittää - saatan loppujen lopuks löytää itteni onnellisena vaikka Helsingistä. Elämä on tässä ja nyt, ja tällä hetkellä miulla on muutakin murehdittavaa, kuten ne perkeleen yo-kirjotukset. En oo lukenu lähestulkoon yhtään eli en todellakaan tarpeeks, ja jos alisuoriudun laiskuuden takia ni suutun itelleni. Ehkä voisin keskittyä nauttimaan tästä lukiolaisen elämästä vielä kahen ja puolen jakson ajan. Oon hyvä oppilas ja AION ottaa itteeni niskasta kiinni. Loppusyksyn saan levätä, mutta koko lukuloman mie todellakin luen. Korotan vaikka näitä syksyn aineita jos ne menee huonosti, mutta minähän herranjestas kirjotan ulos lukiosta hyvillä papereilla, kun semmosilla tänne tulinkin. Sit ku kirjotukset on ohi, voin keskittyä tulevaan kouluun (jos oon siinä vaiheessa jo löytäny jotain kiinnostavaa...) ja hyvillä mielin ajatella, että hyvinmenneet kirjotukset auttaa kouluun pääsyssä. Sillon voin olla ylpee itestäni ja sanoa että kerranki onnistuin, kerranki jaksoin keskittyä ja nyt voin kiittää. Opiskelu on miulle tärkeetä, ja vaikka todistuksissa on vaan numerot, jotka ei vaikuta jokapäiväsessä elämässä, haluun kuitenki olla ylpee itestäni ja painaa sen valkolakin päähän yhdessä muiden luokkalaisten kanssa.

Ja vaikka ajatus lukion, Rantasalmen ja mahdollisesti Etelä-Savon jättämisestä nyt pelottaa, voihan se olla, että seuraavan nurkan takana minuu oottaa valtava onni ja hyvä elämä. En halua jäädä paikoilleen, vaan kokea paljon uutta, että voin sit vanhana sanoo, että kylläpä minä nuorena tein ja koin. Välitavotteena nyt lukion läpäiseminen hyvillä arvosanoilla ja sitä ennen ihan ensiks hyvät yöunet, että jaksan huomenna taas matikantunnilla kaheksalta laskea korolle korkoa.

pikku-Essi

ei niin pikkunen Essi