Ikioma positiivisuushaaste

En muista, tulinko koskaan kertoneeks, mitä tehtiin tytsyjen kaa tossa viikko sitten, nimittäin käytiin Tallinnassa! Miun pitäis postata Tallinnan kuvia ja ostoksia, mut oon tehny tällä viikolla lähinnä 8-9 tunnin työpäiviä, joten energiat ei oo ollu ihan siellä tietokoneella istuskelussa. Oon myös tottunu olemaan koko ajan jonkun kanssa, joten yksin kotona hengailu on ihan nounou. Tänään iltasuunnitelmat peruuntui, joten oon joutunu istumaan kotona. Onneks meillä oli Saran kanssa yks EYP-deadline tänään, joten sain siihen upotettua melkein neljä tuntia tyhjää aikaa. Nyt jumahdin selailemaan iPadilla blogeja, ja kello onkin jo yllättävän paljon. Muutenki tää iPad on ihan maailman huonoin keksintö, ku tää vie kaiken miun vapaan ajan :-D

Miulla pursuilee pää täynnä postausideoita, mut en vaan saa toteutettua niitä ideoita. Käytiin Marian kaa yks päivä valokuvaamassa, mut jostain syystä en saa niitä kuvia, vaikka Maria on laittanu ne dropboxiin jo kaks kertaa. (Sinänsä en kyllä oikein osaa käyttää dropboxia, mutta talvella kun meidän yh:n opettaja jako jotain tehtäviä miulle dropboxin kautta, ni niistä tuli sähköposti-ilmotus ja nyt ei näy... :c ) Kävin myös kampaajalla about kuukausi sitten, ja haluaisin toteuttaa hiuspostauksen. Näiden lisäks ois nyt ne Tallinna-asiat, jasit haluaisin kirjottaa miun tulevaisuudesta. Tulevaisuus on nyt se asia, jota tässä yritän räpeltää, kunnes pääsen yli pakollisista alkulätinöistä, jotka liittyy maailman jokaiseen aiheeseen hitleristä kukkapenkkiin. (Kukkapenkistä tuli mieleen, että oon unohtanu kastella sitä miun must have -basilikaa. No niin.)

Käytyäni pikaisesti tarkistamassa, onko basilika edelleen hengissä (on, äiti on ihana!) voisin jatkaa siitä tulevaisuudesta. Yks syy, miks tähän aiheeseen on niin vaikea syventyä, on ehkä se, että en tiedä tulevaisuudesta. On haaveita, toiveita, pelkoja ja epävarmuutta. En tiedä, missä olen kolmen kuukauden päästä. Tällä hetkellä miulla on vaan Savonlinna, työ supermarketin kassalla (jossa mietin päivittäin lukiosta kassalle -ketjua, johon minäki oon päätyny ja mietin vaan, kuinka amikset nauraa miulle, vaikka en oikeestaan välitä), muutama kaveri, joiden seurasta oon lähes riippuvainen, jatkuva kaipuu Rantasalmelle, pieni muutoskriisi ja koti porukoiden luona.

Monet nauraa miulle, kun kerron käyneeni lukion Rantsulla. Totuus on kuitenki se, että Rantasalmen lukio on varmaan paras asia, joka miulle on koskaan tapahtunu. En edes halua tietää, missä oisin ilman Rantasalmea. Oon kotiutunu Rantsulle ihan ite, ja koen olevani juurtunut sinne, koska olin mukana niin monessa ja tunsin niin paljon ihmisiä. Näin ollen myös miun kaveripiiri on siellä, ja oon Savonlinnassa aika yksinäinen. Onneks Savonlinnassa on sentään 4 ihmistä perheen lisäks, joita miun elämä kiinnostaa👍 Rantsun oloihin verrattuna tuo on aika erilainen määrä, ja vaikka sanotaan, että laatu korvaa määrän, ni ei se sillon korjaa, jos laatu on Mikkelissä tai Helsingissä tai töissä tai lukee kokeeseen.

Puhuin yks ilta äidin kanssa, ja se sano, että osaltaan miun fiilikseen vaikuttaa varmasti se, että kaikki muuttuu. Oon joutunu luopumaan 3746572818283 rakkaasta asiasta, ja pelkkä sen ajatteleminen alkaa itkettää. Miun kaverin äiti sanoi facebookissa, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen aukeaa, mutta tällä hetkellä miun elämän ovia on vain ja ainoastaan sulkeutunut. Toki tulee se aika, kun niitä aukeaa, mutta tällä hetkellä elämän sisältö vaan jatkaa vähenemistä. Voi olla, että miun läheisriippuvuus johtuu siitä, etten halua olla yksin ja spekuloida kärpäsistä härkäsiä. Oon aina osannut ja tykännyt olla yksin, ja myös tää muutos pelottaa. Mihin on kadonnut vanha oman seuran rakkaus?

Tiiättekö sen tunteen, kun herää aamulla, ja ainoa asia mielessä on ääh. Ääh, onko pakko nousta, enkö voi vielä nukkua, en halua kohdata julmaa maailmaa. No, heräsin sellaseen fiilikseen yks aamu ja tajusin, etten oo tuntenu sitä fiilistä iäisyyksiin, edellisen kappaleen melankoliasta huolimatta!! Oon niin ylpee itestäni, siitä, kuinka hyvin oon selvinny kevään vaikeista asioista ja kuinka oon jatkanu elämääni näin onnellisesti. Kiitän joka päivä onnesta, jota oon saanu. Minuu jopa vähän ärsyttää tuo facebookin "positiivisuus haaste", ensinnäkin, koska liian monella tuntuu olevan vaikeuksia osata yhdyssanoja tuonkaan vertaa ja toisekseen, koska huomaan, kuinka epäkiitollisia ihmiset on. Silläkin uhalla, että omakehu alkaa haista, ni pakko sanoa, että mie osaan iloita pienestä. Kun olin pienempi, äiti huomas, että minuun ja pikkusiskoon alkoi tarttua negatiivinen ajattelutapa, ja otti käyttöön sellasen systeemin, että joka ilta iltasadun jälkeen otettiin kolmestaan käsistä kiinni ja kerrottiin päivästä kolme positiivista asiaa. Vähän niinku yksityinen positiivisuushaaste joka ikinen päivä. Muistan, kuin vaikeeta se oli aluks. Ajan myötä se alko kuitenkin helpottua, ja onnea löyty ihan kaikesta. Oon siitäkin onnellinen, että äiti opetti positiivisuuteen. Hermohan menee sellasen ihmisen seurassa, joka valittaa kaikesta! Vaikkei kukaan oo kysyny miulta, mikä miut tekee onnelliseksi tänään, ni aion kertoa. Myöhään nukkuminen. Äidin leipomat pullat. Blogiarvonnasta voitetut Invisibobblen mintunvihreät valumattomat ponnarit. Pehmeät hiukset. Hyväntuoksuinen hajuvesi. Se, kuinka hyvin silmälasit päässä näkee. Mansikka-raparperiviili tauolla töissä. Vain viiden tunnin työpäivä. Iloiset asiakkaat. Se, että älysin ottaa takin työmatkalle, kun ulkona olikin aika kylmä. Se, ettei itikoita ole enää niin paljon kuin pari päivää sitten. Se, että miulla on ikioma polkupyörä. Se, kun pääsee töiden jälkeen kotiin syömään, kun on kamala nälkä. Mukavat työkaverit. Fetasalaatti. Se, että miun basilika on kasvanut hirmuisesti, koska äiti on kastellut sitä. Musiikki. Sitruunaverbenan tuoksu. Sara, jonka kanssa saa pääjärjestää ikiomaa EYP-istuntoa. Uusi kesämekko, vaikkakin se lojuu tällä hetkellä lattialla ja ulkona on aivan liian kylmä pitää sitä. Villasukat. Aprikoosisuklaa. Mansikkarahka tuoreista mansikoista. Blogien selailu. Idea uusista aurinkolaseista voimakkuuksilla. Huomisen suunnitelmat. Huominen vapaapäivä! Joko riittää? En taida keksiäkään enempää :-D

Hmm, en oo vieläkään päässy siihen tulevaisuusosioon. Juuh elikkäs. (<- ilmaisu, jota meidän lukion äikänopettaja vihaa ja joka on sitä kautta jotenki juurtunut miun kielenkäyttöön vitsikkäänä ilmaisuna :D) En siis tosissani hakenut mihinkään kouluun. Hain kyllä neljään, joihin tein yhteensä kaksi pääsykoetta, mutta en jaksanut panostaa pääsykokeisiin, joten koulupaikkaa on turha odottaa. Varsinkin, kun tässä taloustilanteessa valmistuu melko todennäköisesti työttömäksi (paitsi hoito- ja hoiva-alalla). En tiedä, mitä haluan opiskella, enkä jaksanut lukea tylsiä pääsykoekirjoja, en sitten pätkääkään. Jos ala ei kiinnosta edes pääsykoekirjojen vertaa, mitä tulisi itse opiskelusta?

Siitä päästäänkin seuraavaan ahdistusaiheeseen. Löydänkö ikinä kiinnostavaa alaa? Ei miulla oo mitään valmiuksia mihinkään eikä mitään järkevää ideaa tulevaisuudesta. Miulla on yo-tutkinto, jonka suorittamista en tosiaankaan kadu, mutta jolla en tällä hetkellä tee mitään. Toivon, että voisin vaan alottaa lukion alusta :D Rakastan yleissivistävää opiskelua, en jaksa panostaa yhteen ainoaan alaan. Mitä siis tehdä? Työsopimus loppuu elokuun loppuun, mistä alkaa tyhjyys. Musta aukko.

Asun kotona. Äiti ja iskä ja sisko on kaikki ihania, enkä todellakaan valita miun kotiolosuhteista. Nää on yhdet maailman parhaista, eikä miulta puutu täällä mitään. Saan tulla ja mennä just niinku haluan, oon aina rakastettu ja myös itse rakastan. Silti haluaisin oman asunnon. Kukaan ei heräis, jos tahtoisin suihkuun kolmelta yöllä ja paahtaa leipää neljältä yöllä. Ei tarttis pelätä, että kukaan on huolissaan, jos en oo vielä kotona. Haluaisin käyttää miun omia astioita, laittaa miun omat taulut seinälle ja ostaa ite omat vessapaperit. Kaikki teistä ymmärtänee, ettei täällä kotona vessapaperissa ole mitään vikaa, mutta kaipaan sitä itsenäistä elämää, jota kolme vuotta Rantasalmella elin. Asia vaan sattuu olemaan niin, että omaan kämppään tarvitaan rahaa, ja kun asun kotona parin kilometrin päässä työpaikasta ja keskustasta, ei oo rationaalista muuttaa nyt. Sen aika olis ehkä syksyllä, mutta entä ne rahat?

Oon toki pohtinu vaihtoehtoja. Tahtoisin ettiä töitä Itä-Suomesta ja muuttaa niiden perässä, mieluiten Kuopioon tai Mikkeliin. Töitä vaan ei oo liikaa tarjolla. Matkailualan opiskelu kiinnostais, mutta ensinnäkin takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, kuinka vähän töitä sillä alalla on, ja toisekseen ajatus, kun meidän ryhmänohjaaja erikseen sanoi, että miun paikka on yliopistossa. Hän kielsi hakemasta ammattikorkeakouluun. Silloin hymyilin ja nyökyttelin päätä ja elelin lapsellisissa uskoissa siitä, että kykenen mihin vaan. En itke menetettyjen opiskelupaikkojeni perään, mutta inhoan itseäni tästä syystä. Niin laiska typerys, että luokkansa parhaana jää silti ilman opiskelupaikkaa. Totuus on se, että ei tällä yrityksen määrällä päästä mihhinkään yliopistoon. Lol. Tällaset tilanteet aina nöyristää. Menestys on myös kivaa, mutta sen loppuminen aiheuttaa paineita, epätoivoa ja häpeää. Voin jo kuvitella, kuinka miulle tullaan sanomaan: "Olin jo varma, että siun nimi on siellä ja siellä hyväksyttyjen listalla!!" Ja saan hymyillä nätisti ja kertoa, että itse asiassa en oo menossa mihinkään ja oon täysin hukassa elämäni kanssa 😊

Oon myös ajatellu lähteä au pairiksi. Oon lukenu tänä vuonna kolmea au pair -blogia, jotka on sytyttäny vanhan haaveen uudelleen henkiin. Erityisesti haluaisin Englantiin. Okei, se on just se Englanti, johon joka toinen suomalainen tuntuu kaipailevan. Siitä huolimatta haluan sinne, erityisesti Bournemouthiin, jossa olin siis kaksi vuotta sitten kielikurssilla. Itse asiassa tein uskaliaan tempun, ja laitoin kielikurssin aikaiselle hostäidille viestiä, josko se tietäisi työpaikoista siellä päin. Oon vähän skeptinen sen suhteen, että oikeasti löytäisin itseni muuttamasta yhtään mihinkään, mutta eihän sitä toisaalta tiedä.

Ja kun pahin epätoivo iski, äiti sanoi parhaat sanat. Asioilla on tapana järjestyä. Vaikka mie ajattelin, että ehkä oon ollu liian onnellinen liian kauan, että onnen on aika loppua ja että en voi jatkuvasti vaan liidellä menestyksestä seuraavaan, äiti sai miut silti uskomaan parempaan huomiseen. Kaikella on tarkoitus, ja jos miun on tarkoitus lähteä Englantiin, tuun saamaan sieltä töitä. Jos se ei ole tarkoitus, päädyn tekemään jotain muuta. Ehkei miun elämä lopukaan elokuun loppuun. Ehken putoa tyhjän päälle, vaan kehitän tässä itselleni kesän aikana jotain hommia tulevaisuuteenkin. :-)

Näillä eväillä lähden tästä suihkuun. IPad rajoittaa kuvien lisäämistä, mutta toivon, että edes joku oos jaksanu lukea miun surkeaa raapustelua aiheesta, joka ei kovin montaa ihmistä kiinnosta.