KATSE TULEVAISUUTEEN

(on ne taskut ihan nätit tolleen pullollaan roinaa)

Mistähän sitä aloittaisi.

Tänään on fiilikset heitellyt laidasta laitaan, välillä oon ollu uskomattoman onnellinen, välillä uskomattoman surullinen. Riemuisa, haikea, (paleltunut,) onnellinen, onneton, epävarma, luottavainen. Paljon tunteita yhteen päivään.

Taas ei mene asiat ihan niin kuin haluaisi. Tällä kertaa ei (onneksi) ole huono tuuri omalla kohdalla, mutta yksi ystävä lähtee ja toiselle en halua samaa kohtaloa. Kuitenkin taas kun näitä huonoja uutisia tulee, alan miettiä, mikä voi omalla kohdalla vielä mennä pieleen. Nyt on ollut niin helppoa jo niin kauan, että eikö kohta pitäisi pilvilinnankin romahtaa?

Aasinsiltaa päästään myös siihen, että taas täytyy etsiä uusia ystäviä. Blaah. Joo, siis uusiin ihmisiin tutustuminen on kivaa, mutta olis joskus kiva pitää ne ihmiset lähellä pidempään kuin kuukauden-pari ja taas aloittaa alusta. Mutta kai se on viimeistään hyväksyttävä, että tällaisessa elämässä, joka on kuin lainaa siitä "oikeasta elämästä", ei saa ihan kaikkea mitä haluaa. Tää au pair -elämänvaihe on monelle niin väliaikainen, sellanen oikea kupla, joka leijailee mihin sattuu ja välillä puhkeaa. Au pair -piireissä porukan vaihtuvuus on valtavaa eikä mikään ole pysyvää, kaikken vähimmin oma varmuus elämästä. Taas tänään joutuu lähtemään perheestään eräs au pair, perheestä, jonka tiedän ja jonka en olisi uskonut tällaista temppua tekevän. (Ymmärrän kyllä syyt perheen päätöksen taustalla ja syyt eivät johtuneet au pairista, mutta silti...) Täällä sitä ollaan suuressa maailmassa ilman kummoisiakaan tukijoukkoja. Varsinkin jos halu jäädä on suuri, on isäntäperheen menetys kova pala. Mie oon onnistunu taistelemaan tieni tänne asti, mutta kaikilla ei ehkä käy niin hyvä tuuri. No, periksi ei vielä anneta!

Juttelin oman miksi-voin-kutsua-hoitolasteni-äitiä-koska-hän-ei-ole-hostäiti -ihmiseni kanssa ja sain kuulla voivani jatkaa töitä elokuuhun asti. Hyvä, nyt ei tarvitse stressata kesätöistä Suomessa! Saan myös kokea kesän Englannissa. Mutta jotenkin ahdistaa, kun aiemmin Suomeen paluu on ollut mörkö tulevaisuudessa ja nyt sen mörön tapahtumapäivämäärä alkaa olla aika selvillä. Tää ihan oikeasti loppuu, tää miun elämä täällä. Suomesta kaipaan monia asioita, mutta silti. Täällä on niin kivaa! Yritän taas hakata kallooni sitä faktaa, että tiesin tän olevan väliVUOSI, ei väliVUOSIKYMMEN tai väliLOPPUELÄMÄ ja vuodessa on 12 kuukautta ja sitten mennään kiltisti yliopistoon. Myös kun aloin äidille puhua, että haluaisin lähteä, äiti sanoi ettei halua päästää minuu kun en kuitenkaan tuu takasin. Sanoin äitiä höpsöksi ja vakuutin että tuun kyllä ihan varmasti takasin. Ja jollekin kaverille heitin kerran että olispa kiva jäädä tänne, vastaus oli luokkaa "et kyllä, en tuu kestää elämää, siun on pakko tulla takasin ihan oikeesti et tee sitäääää!!!!!!!!11111" Ähhhh.

Miun nykynen perhe ei siis tarvitse nannya enää ensi syksystä alkaen, eli sinne en voisi jäädä vaikka haluaisinkin. Sitten olis taas työnhaku edessä ja jos uusi perhe olisi kaukana, pitäisi muuttaa. Tässä on halpa vuokra ja aika kivaisa kämppis, mutta en tasan jäis tähän jos työ olis vaikka Pohjois-Lontoossa, nykyinenkin tunnin työmatka verottaa ihan tarpeeksi ja nyt matkustan sentään vaan lounaasta kaakkoon... Ja kaverit lähtee kaikki viimestään kesällä eli todennäkösesti oon meistäkin viimenen ja sitten hengaan puolet kesästä yksin eli kaiken ajan paitsi työajan D:

1.9. alkais sitten Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella suomen kielen opinnot. Paikka, jonka tulin napanneeksi viime kesänä ja jota siirsin ensi syksyyn koska halusin lähteä Englantiin. Oon onnellinen, etten ole koulussa nyt. Oon kokenut ja oppinut niin paljon jo tässä viidenkin kuukauden aikana (tänään tuli tasan 5kk Englannissa asumista täyteen!), etten kadu tätä missään nimessä. Miulla oli myös lukion jälkeen opiskelumotivaatio täysin hukassa (en tiedä onko sitä vieläkään muttaaaa...), joten yliopisto ois voinu olla vähän liikaa miun väsyneille aivoille. Ootan kyllä sinänsä Joensuuta, haluan oman kämpän, sisustaa, elää suomenkielistä elämää, löytää paljon kavereita, tehdä suomijuttuja ja niin edespäin. Miun hyvä ystävä on myös muuttamassa ensi syksynä Joensuuhun. Se on ihan kiva kaupunki ja opinnot sinänsä ihan kiinnostavasta aiheesta, miulla vaan on semmonen paha ominaisuus että vaikka aihe ois miten kiinnostava, jos sen opiskeleminen liittyy kouluun eli on ns "pakollista", en jaksa opiskella..... Ja sitten en tiiä mitä teen koko suomen kielen tutkinnolla koska opettajaa miusta ei tuu.

Onhan sitä miulle sanottu, "hae Skotlantiin yliopistoon" tai "hae Suomessa eri alalle". No kun tietäisin mikä ala kiinnostaa! Ja juu Skotlannissa on ilmaiset yliopistot mutta ei kiitos, Englanti on se missä miun sydän on. Ja täällä opintojen kustantaminen vaatis melkoisen opintolainan, jota saisin sitten maksella takasin, kun Suomessa selviäisin huomattavasti pienemmällä lainalla, liekö koko lainaa tarviisinkaan. En oo myöskään yhtään varma siitä, että miun englannin kielitaito riittäis, ja toisekseen voidaan palata siihen alakysymykseen. Jos en tiedä mitä haluan opiskella miun äidinkielellä eli kielellä, jolla ymmärrän kaiken, miten voisin tietää mitä haluan opiskella kielellä, jota en aina ihan ymmärrä?

Oon semmonen ihminen, joka aina kiintyy paikkoihin. Rakastan Suomessa meiän kotikatua, kaikkia sen mutkia. Rakastin ja rakastan Rantasalmen solun pihaa ja kaikkia niitä katuja, joita aina kävelin kouluun. Rakastan näitä katuja täällä, tallaan niitä joka päivä ja tiedän, että ne on oikeesti miun kotialuetta nyt. Jotenkin koen sen tiettyyn paikkaan kuulumisen fiiliksen tosi voimakkaana. Jotenkin miusta on hauskaakin se, että kielikurssilla Lontoossa käydessä olin ihan fiiliksissä ja otin kuvia punasista busseista, underground-merkeistä ja puhelinkopeista :-D nyt ne on miun arkipäivää, ja rakastan sitä. Oon Lontoossa joka päivä. Voin sanoa, että asun Lontoossa. Kyllähän se coolilta kuulostaa mutta todellisuuskin on coolia, ja miusta on ihanaa jopa se, että Lontoo on arkipäiväistyny miulle, se, että joskus unohdan asuvani suurkaupungissa. Hankalaa selittää, mutta välillä kun väsyneenä taivallan samaa iänikuista katua kotiin ja ajattelen mitä ajattelen, havahdun siihen todellisuuteen, että elän täällä oikeesti tosi hyvää elämää ja miun pitäis aina muistaa nauttia siitä.

Aikamoisella tajunnanvirralla on menty eteenpäin. En nyt oo ihan varma, pääsinkö tällä tekstillä sinne mihin halusin :-D Pelottaa vähän julkasta tätä, kohta tulee joka tuutista sitä "et kyllä jää sinne!" -juttua. Joo en jää. Ei miulla oo tässä kaupungissa elokuun jälkeen ku muistot. En mie haluu lähtee mut en mie voi tännekään ilman mitään jäädä. En haluu lähtee mutta toisaalta haluun palata. On se kamalaa kun juuret on monessa paikassa. :(