kahden maan kriisi

Muutin Englantiin 5.9.2014 jättäen taakseni aika lailla kaiken. Toki tiesin, että perheeni ja ystäväni tulevat pysymään edelleen elämässäni, ja kotona on aina minulle paikka. Jätin kuitenkin kaiken tutun ja turvallisen ja lähdin yksin au pairiksi maahan, jossa olin käynyt vain kerran aiemmin. Monet ulkomaille lähteneet ovat kuvailleet koti-ikäväänsä, kertoneet itkeneensä lähtiessään ja ensimmäisinä iltoina. Minulle ei käynyt niin, lähdin reippaasti kohti tuntematonta. Menin perheeseen, vaihdoin kielen suomesta englantiin, yritin opetella paikallisia tapoja, opettelin tunnistamaan kolikot ja käyttäytymään äärimmäisen kohteliaasti, siis sillä brittiläisellä tavalla kohteliaaksi. Sopeuduin mielestäni loistavasti enkä ehtinyt edes ikävöimään kotiin luodessani itselleni uutta elämää.

No, melko pian se tuntematon osoittautui sittenkin aika ilkeäksi ja epämukavaksi. Jouduin jättämään isäntäperheeni ja etsimään häthätää uuden. Uusi perhe löytyi, mutta heilläkään ei ollut realistista käsitystä au pairin ottamisesta. Sain pian tarpeekseni epärealistisista odotuksista ja tuskallisista työpäivistä ja muutin evakkoon ystäväni luokse. Aloin etsiä jälleen uutta työtä suurella tarmolla, epätoivo sydämessä kumisten. Tieni vei kahden ihanan tytön hoitajaksi, ja muutin asumaan yksin, erilleen perheestä. En voinut uskoa, että vihdoin olin löytänyt perheen, jossa oli hyvä olla. En voinut uskoa, että vihdoin sain todistuksen siitä, että kaikki syksyn kohellus ei ollutkaan ainoastaan minun vikani. 

Nautin suunnattomasti aikuisen elämästäni, laskujen maksamisesta, työmatkoista ja tietenkin ihanasta työstäni, johon rakastuin joka päivä uudelleen. Tie perille oli ollut tuskainen, mutta jossain sen varrella huomasin rakastuneeni uuteen kotimaahani. Jossain matkan varrella pyristellessäni olin oppinut tavoille, tunnistin kolikot heti, tiesin, että kirjastokorttia varten tarvitsee todistuksen osoitteesta ja osasin ajaa autoa sujuvasti vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Kaikki tämä kasvatti kiintymystäni Englantiin, ja etenkin Lontooseen, joka oli kaiken hampaidenkiristelyn jälkeen tarjonnut minulle työn, asunnon ja onnen. Ikävöin toki Suomeen etenkin päivinä, jolloin tapahtui jotain ikävää tai olin epätietoinen. Alkupäivien jälkeen olin alkanut tuntea lievää koti-ikävää, mutta se asettui aivan itsestään. Se oli sellaista helposti hallittavaa, joka vain oli aina siellä, mutta ei sitä aina muistanut ajatella. Sitten kun menin Suomeen, kaikki oli ennallaan. Oma pieni huoneeni ja omat Suomeen jääneet tavarani. Perhe ja sukulaiset. Kaikki ystävät siellä, minne he olivat jääneetkin. Kaikki tuntui niin oikealta, että halusin vielä jäädä Lontooseen. Tunsin, että päätökseni oli oikea. Löysin uuden työn, mutta pidin tiiviisti yhteyttä edelliseen työperheeseeni. Minulla oli ystäviä, koti, onnea ja iloa. Suomessa ystäväpiirini oli kuitenkin tuleva muuttumaan tavalla, jota en ollut etukäteen ottanut huomioon.

Nimittäin suurin osa ystävistäni valmistui vuotta minua myöhemmin. He jatkoivat kuka minnekin opiskelemaan, ja yhtäkkiä he eivät olleetkaan koossa yhdessä paikassa, kun menin käymään Suomessa. Niinpä minä en ollutkaan enää ainoa, joka oli kaukana. Minä en ollut ainoa, jota ei ollut nähnyt aikoihin. Enkä minä todellakaan ollut enää mitään erityistä, jota varten oli tehtävä kaikki pystyäkseen näkemään. Ei sillä että olisin mitenkään narsistinen, mutta yhtäkkiä minun Englannissa asumiseni oli ystävilleni vain välimatka siinä missä muutkin. Luonnollisesti he halusivat nähdä muitakin ystäviään. Ei minun kyllä tarvinnut miettiä, vieläkö olemme ystäviä, mutta edellisvuotiset "Essi tulee jee, milloin nähdään ja mitä tehdään?" -jutut muuttuivat siihen, että "no, en oo tuota, tuota ja tuotakaan nähnyt aikoihin". Lisäksi huomasin, että joku oli muuttunut. Koska meistä minä olin se, joka oli hypännyt eri kulttuuriin, oli todennäköisintä, että muuttunut henkilö olin minä. Välillämme alkoi olla joissakin tilanteissa nk. kielimuuri. Olin oppinut erilaisia tapoja toimia, eivätkä ne olleet ystävilleni tai perheellenikään tuttuja. Tässä vaiheessa huomasin potevani tuskaista kriisiä, jolle en keksinyt mitään muuta selitystä kuin se, että olen jumissa kahden maan välissä.

Toisaalta koen suurta hengenheimolaisuutta muita suomalaisia kohtaan. Vietän mielelläni aikaa lontoonsuomalaisten kanssa, ja luotan suomalaisiin luontaisesti helpommin kuin esimerkiksi britteihin. Tuntuu helpolta ja yksinkertaiselta hoitaa asioita suomeksi ja keskustella suomeksi.  Suomen luonto on kaunis, ja suomalaiset toimintatavat itselleni tutuimmat. Osaan jopa lukea paikkakuntani helkkarin sekavia bussiaikatauluja. Vanhat tutut asiat nostattivat nostalgista mielialaa, ja vanhojen juttujen uudelleen tekeminen toi esiin hyviä muistoja. Ilta-ajelut auringonlaskua ihaillen, lämpimänä kesäiltana kalliolla istuskelu ja ohi seilaaville laivoille vilkuttelu, rautatiesillan tuoksu lämpimässä päivänä, se, että jalkakäytävillä saa pyöräillä, salmiakki ja ruisleipä, mökkisauna ja uimaan pulahtaminen löylyjen välissä... Kaikki se on itselleni rakasta ja tärkeää, ja sattumalta ne kaikki ovat asioita, jotka Englannissa puuttuvat. Suomessa asuu koko perheeni ja suurin osa ystävistäni, ja välillä tuntuisi yksinkertaisemmalta ja helpolta asua Suomessa. Nytkin kun Onnibuskin kulkee Savonlinnaan, pääsisi vieläpä edullisesti käymään kotikotonakin. Tässä maassa saa jopa ilmaista rahaa opiskellessa! Kun vanha terveysvaiva iskee, voi varata aikaa lääkäriin tarvitsematta sanakirjaa oireiden selittämiseen. Kahvinkeitin ja juustohöylä ovat kaikille tuttuja juttuja, eikä kukaan kummastele sitä, että aamiaisleivän päällä on juustoa ja kurkkua. (toim.huom. britin mielestä kyseinen leipä on lounas, aamiaisleivälle "kuuluu" laittaa hilloa, hunajaa tai muuta makeaa.) Täällä ollessa aika kulkee omalla tutun rauhallisella rytmillään, ja  päiviin riittää tekemistä. Läheiset ovat lähellä, mummolaankin ajaa puolessa tunnissa. Paluu Lontooseen tuntuu harmilliselta, ja tuntuu samalla, että aika lipsahtaa vain sormista huomaamatta. Joulun jälkeen Lontooseen palatessa itkin koko lähtöpäivän. Se yllätti itseni totaalisesti, sillä aina ennen olin palannut Englantiin innolla tilanteista huolimatta.

Toisaalta olen tottunut tekemään asiat brittiläisellä tavalla, mikä saattaa Suomessa asuvasta suomalaisesta tuntua oudolta. Vaikka tuntuu, että Suomi-lomaa on jäljellä enää liian vähän aikaa, samalla tuntuu, ettei Lontoo voisi koittaa liian aikaisin. Kaipaan elämääni siellä. Kaipaan Lontoon ystäviäni, kaipaan työtäni ja pellavapäätä aivan kamalasti, ja kaipaan englannin puhumista, kohteliaisuutta ja itsenäisyyttä. Kaipaan Lontoon julkista liikennettä ja palveluiden määrää. Kaipaan sitä, että jos sinne lääkäriin soittaa, saa ajan samalle päivälle eikä kolmen kuukauden päähän. Olen hermostuttanut muutamankin suomalaisen jatkuvalla anteeksipyytelylläni. Siis, kun ohitan äitini ahtaassa keittiössämme, lipsahtaa huuliltani "anteeksi". Kun kävin eräässä vaatekaupassa ja myyjä jutusteli mukavia, oli suuri työ pitää "take care, see you later, cheers" sisälläni. Hämilläni päädyin vain kiittämään häntä mahdollisimman nätisti. Menetän hermoni suomalaisiin papparaisiin, jotka kävelevät ohi hipoen, kun eivät jaksa väistää. Eikä puhettakaan, että sieltä tulisi hymyä ja sorrya. Lontoossa kumpikin osapuoli olisi pahoitellut jo mahdollisesti ennen törmäystä. Tämä anteeksipyytely on tuntunut olevan suurin eroavaisuus minun ja suomensuomalaisten välillä nykyisin. Britanniansuomalaiset käyttäytyvät samalla tavalla brittiläisesti, enkä ole heidän kanssaan huomannut moisia kummallisuuksia.

Ajatus siitä, että joutuisin jättämään rakastamani Lontoon, tuntuu pahalta. Kaikkein pahinta tulee silti olemaan ihmisten hyvästely, kun lähdön aika koittaa. Siis kuinka minun on tarkoitus koskaan enää elää elämääni ilman näitä rakkaita, kultaakin kalliimpia lapsia? Pellavapäällä on kuulemma minua ikävä, ja en voi kuin sanoa samaa. Sitten sen toisen perheen lapsista en ole kuullut hetkeen mitään, ja ikävä on heitäkin kohtaan raastava. Heistä vanhemmalla on ollut tapana snäppäillä minulle, mutta hetkeen ei ole tullut sieltä mitään. Nuorempi taas kapuaa syliini sillä sekunnilla kun astun ovesta sisään ja kertoo lähes joka päivä rakastavansa minua. Kun on niin siunattu, että saa nauttia tällaisten upeiden lasten läsnäolosta viikoittain, tuntuu ajatus moisen elämän hyvästelemisestä vallan hirveältä. Toisaalta haluan opiskella Suomessa, mielelläni lähitulevaisuudessa. Haluan elää kummassakin maassa, mutta mieluiten niin, että kaikki rakkaat ovat aina lähellä. Kunpa voisin rakentaa täydellisen pilvilinnamaailman näiden kahden maan parhaista puolista ja ottaa kaikki tärkeät ihmiset sinne kanssani asumaan. Saisinko?