Suomalainen vs englantilainen kohteliaisuuskäsite

Luin tuossa joku aika sitten Kuvailevaisen postauksen Suomen ja Englannin eravaisuuksista. Kyseessä on kattava listaus eroavaisuuksista monilla elämänalueilla. Allekirjoitin melkein kaikki kohdat ko. listalla, mutta ajattelin tarttua tähän teemaan omilla ajatuksillani. Keskityn nyt tässä pääasiassa suomalaisen ja englantilaisen tapa- ja käytöskulttuurin eroihin.

Tämän vuoden aikana olen mm. oppinut, että englannin kielen sana "polite" eli kohtelias on johdettu verbistä polish eli kiillottaa, kun taas suomenkielinen sana kohtelias on johdos verbistä kohdella. Ja tämä pätee myös käytännössä. Suomalainen sanoo asiansa suoraan mutta muotoilee sen kauniisti ja kokee toimineensa kohteliaasti. "Olen pahoillani, mutta joudun sanomaan, ettei tämä toimi." Englantilainen jättää viimeisen sivulauseen pois. "Minusta tuntuu, uskoisin, olen ajatellut, luulen että..." Jää kuulijan tehtäväksi päätellä: "hänen mielestään tämä ei toimi!" Jos näin käy, puhuja on onnistunut tavoitteessaan. Hän on ollut kohtelias oman kulttuurinsa merkityksessä, lakkaamatta hetkeksikään kiillottamasta itseään ja mainettaan. Britti myös saattaa sanoa aivan muuta kuin tarkoittaa. "Jos olet täällä päin, poikkea ihmeessä kahville!" = Älä missään nimessä tule käymään. Tätä havainnollistaa mainiosti seuraava kuva:

Suomalaisen mielestä englantilaisen tavalla ei päästä puusta pitkään. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että toisen kulttuurin käsitys olisi huonompi. Kohteliaisuuden käsite on tiukasti kulttuurisidonnainen ja vastauksia kysymykseen "Mitä on kohteliaisuus?" on ainakin yhtä monta vastausta kuin vastaajilla kansalaisuuksia.

Suomalaisena rääväsuuna olen saanut katseita osakseni. Tapanani on nimittäin sanoa ihan suoraan, ja jotkut suomalaiset ovat sanoneet minua ihanaksi sen takia ;) Mutta monet täällä asuvat suomalaiset ovat sanoneet, että tässä kulttuurissa tosiystävien hankkiminen on hankalaa, sillä koskaan ei voi tietää, kiinnostaako toista oikeasti vai onko kyseessä vain se, että hän yrittää olla kohtelias. He ovat sanoneet, että ovat erehtyneet luulemaan paikallisia ystävikseen ja jonkin ajan kuluttua huomanneet, etä nuo ihmiset ovatkin olleet vain kohteliaita, eivät aidosti kiinnostuneita heidän asioistaan Olen myös kuullut sanottavan, että jos puolestaan saa suomalaisen ystävän, on saanut ystävän loppuelämäkseen. Tässä kulminoituu näiden kahden kulttuurin ero: ei suomalainen koe tarvetta olla niin kohtelias jos ei kiinnosta, että toinen erehtyy luulemaan ystäväkseen. Johtuisiko tämä small talk -kulttuurin eroista? Englannissa small talk elää vahvana ja on kepeää jutustelua, kun taas Suomessa small talkia harrastetaan tuskin lainkaan. Siksi voikin olla, että suomalaisen on haastavaa erottaa britin small talk ja se, kun oikeasti ollaan jo small talkia syvemmällä tasolla.

Itse olen onnistunut hankkimaan elämääni yhden britin, jonka uskoisin olevani ihan oikeasti ystäväni. Mutta häneltäkin kuulee välillä vaivihkaisia huomautuksia käytöksestäni. Jossain vaiheessa rohkaistuin kertomaan hänelle jostakin yksityisasiastani, ja hän vastasi "wau, olitpa rehellinen." Oho, olis vissiin pitänyt pitää omana tietonani. Kerran sivulauseessa hän mainitsi, kuinka ei ole kovin ihastunut suorapuheisuuteeni. Huppista. Olemme myös joutuneet suhteellisen kiivaisiin kiistoihin every once in a while, koska sanon asiani niin suoraan.

Mutta suomalaisena sosiaalisesti aktiivisena ihmisenä olen tottunut moiseen käytökseen ja sanomaan mitä tarkoitan. Sehän on suomalainen käyttäytymismalli, jonka olen omaksunut suomalaisessa yhteiskunnassa. Ihan luonnollista. Sitä paitsi, en ikinä usko, että olisin kyennyt olemaan oppilaskunnan tai nuorisovaltuuston puheenjohtaja, jos olisin vain hymistellyt ja pitänyt mielipiteeni omana tietonani.

Olen kuitenkin siinä mielessä brittiläistynyt, että pidän usein tunteeni omana tietonani. Se alkoi ensimmäisessä isäntäperheessäni, jossa minulle teroitettiin, että elän nyt heidän perheessään heidän säännöillään, eikä "niskoitteluun" tai eriävän mielipiteen esittämiseen ole oikeutta. Viikkojen kuluessa sain puhutteluja harva se päivä, joka viikonloppu listan vioistani ja uusia velvollisuuksia, joiden määrä kasvoi joka viikko uudella listalla. Tein aina kaiken mitä pyydettiin ja niin hyvin kuin mahdollista, enkä uskaltanut jättää voiveistä pöydälle leivän syönnin ajaksi tai illallisen valmistusastioita hellalle syönnin ajaksi, vaan siivosin ne pois ennen kuin syötiin, ja silti se ei kelvannut. Pelkäsin potkuja, joten pidin kaiken sisälläni. Itkin usein itseni uneen, mutten ajatellut tunteillani olevan lainkaan arvoa.

Toinen isäntäperheeni käytti minua sumeilemattomasti hyväkseen. He maksoivat palkkaa, joka oli vain niukasti minimipalkan yläpuolella, tuplasivat työtuntini useana viikkona ja "valmistelivat" minua tulevaisuuteen, jossa työtunnit tulisivat triplaantumaan. Kun lopulta rohkaistuin pyytämään ylityökorvausta viikoittaisesta 40 ekstratyötunnista, he sanoivat, etten ole tarpeeksi joustava, valitan liikaa ja että minulla ei ole oikeutta ylityökorvauksiin. Samalla he nuhtelivat minua siitä, etten ollut halukas tekemään triplatyötunteja (120h/vko). (En nyt edes ala käsitellä sitä, että lain mukaan au pairin työtunnit saavat olla max 35h/vko, minulla oli 40 joka tuplattiin ja uhattiin triplata, siihen, että au pairia ei saisi jättää alle 2-vuotiaan kanssa yksin ja olin 10-kuisen vauvan kanssa kahdestaan päivittäin 14 tuntia, ja siihen, että vauvalla ei ollut ulkovaatteita, joten häntä ei saanut viedä lainkaan ulos...)
Tuon kokemuksen jälkeen olen taas sulkenut negatiiviset tunteet sisälleni. Puhunut niistä ystävilleni, mutta vaikka he kannustavat avautumaan, en uskalla. Pelkään liikaa. Ja brittiystäväni neuvo on perin britti: älä välitä, älä ota sitä puheeksi. Pysy hiljaa ja välttele konfliktitilanteita.

Brittien small talk -kulttuuri on tarttunut minuun. Kysyn aina kavereilta, mitä kuuluu, enkä kerro omia kuulumisiani ennen vastakysymystä. Joskus sitä vastakysymystä saakin odotella pitkään ja hartaasti ;) Ihmettelin eräälle ystävälleni, mikseivät kaverini koskaan kysy, mitä minulle kuuluu. Hän sanoi "He olettavat, että kerrot kysymättäkin. Niinhän me suomalaiset usein tehdään." Ai niin... Pääsi ihan unohtumaan. Sanon aina please ja käytän mahdollisimman kohteliaita sanamuotoja. Jotkut suomalaiset täällä ovat todella töykeoitä. Ollessamme eräänkin kanssa yhdessä kahvilla, minä tilaan "tea please, in a pot please, with milk please, pay with card, please". Hän tilaa "coffee. No. No?! Card." Suomessa kahvilassa tuntui tyhmältä, kun tilasin "teetä kiitos, maidolla kiitos, otan sen mukaan kiitos, maksan kortilla.........kiitos". Tuo kiitoksen hokeminen ei vaan sovi suomalaiseen kulttuuriin, mutta eipä yleensä suomalaisen mielestä olekaan epäkohteliasta, jos sanoo vain "maksan kortilla". Ja kun löysin pitkään etsimäni huivin Suomessa käydessäni, kerroin kassaneidille "Olipa ihanaa että tää löytyi, oon ihastellut tätä blogeissa jo kauan ja nyt viimein saan sellaisen itsellenikin!" ja muuta sellaista, jota täällä höpöttelisin kassalla, kun taas suomalainen kassaneiti sanoin "mm" ja katsoi muualle :-D

Ylipäätään tykkään kyllä täällä vallitsevasta käytöskulttuurista varsinkin kohtaamisissa. Jos joku törmää sinuun portaissa, on 99% varmaa, että sieltä kuuluu se sorry. Suomalainen sanoo oho, kuten kuvakin yllä sanoo ;) Sorrya hoetaan usein jo silloin, kun vain melkein törmätään. Ihmiset hymyilevät jos heille hymyilee ja voi olla varma, että jos on hissittömällä juna-asemalla vaunujen kanssa epätoivoisena, menee n. 30 sekuntia kun joku on tarjonnut jo apua. Pätee toki muihinkin tilanteisiin. Mutta toisaalta suomalainen tapakulttuuri on rehellisempää, eikä tarvitse teeskennellä tai kertoa huuli mutrulla kotona perheelle, että taas se yksi ärsyttää mutta kun en voi sanoa. Voi sanoa, on vain oma valinta haluaako olla törkeä suomalainen vai kohtelias suomalainen. Suomalaiset myös pääsevät suoraan asiaan ilman sitä small talk -osuutta, mikä välillä tuskastuttaa itseäni. Olisi asiaa, mutta sitä ei voi sanoa ennen kuin on käyty läpi "Hi, you allright, nice weather today isn't it, how was your day" -litania.

Oletteko samaa mieltä, eri mieltä, onko lisättävää? Olisi myös hauskaa kuulla teidän havainnoista suomalaisen ja jonkun muun kulttuurin eroista. :)