ÄITI

Hyvää äitienpäivää!

Siellä Suomessa tosin taidetaan olla jo huomisen puolella mutta nyt vihdoin ehdin tulla heittelemään tänne vähän tärkeetä asiaa, nimittäin äidistä. Isikin on ihan yhtä rakas, mutta tänään keskitytään äitienpäivän kunniaksi äitiin.

Oon jo pitkään tienny että miun äiti on ihan erityislaatuisen ihana, mutta tässä viimesen kahdeksan kuukauden aikana, täällä muilla mailla vierahilla, miulle on selvinny että miun äitiä parempaa ei vois olla.

Pienenä taisin olla aika paljon isin tyttö. Meillä on miun siskon kanssa ollu pitkään perinne ostaa toisillemme joululahjat. Mie kävin aina iskän kanssa ja sisko kävi äitin kanssa hankkimassa nää lahjat. Lauantaisin katoin isin sylissä Bumtsibumia. Minuu nyt on kyllä ihan kokonaisuudessaan siunattu niin ihanalla perheellä, että menee yli ymmärryksen. Hirmunen ikävä on kaikkia! Mutta takaisin asiaan!

Mie en (tietääkseni) koskaan ollu kamala teini. Ovia en oo turhan paljoo paukutellutenkä äidille huutanut. Toki meillä on muutama yhteenotto ollut, mutta ei mitään suurempaa. Hah, muistan kyllä yhen kerran kun huuettiin käytävässä keskellä yötä. Ja kerran kun neuloin lapasta, ekaa lapaspariani koulun kässäntunteja varten, ja se meni ihan pieleen ja mie suutuin kauheesti. Sit mie kävin kauheen kärttysenä nukkumaan ja äiti tuli miun huoneeseen ku se ei tienny että mie nukuin jo (koska kyllähän sitä piti suutuspäissään marttyyrinä vaan jäädä sinne sängynpohjalle kiukuttelemaan). Mie sitten heräsin ja selitin ihan unenpöpperössä jotain tosi kummallista lapasista ja ties mistä. Mutta sekään ei kyllä ollu äitin vika vaan sen tyhmän lapasen.

Äidille on aina saanut kertoa kaiken. Äiti on kannustanut tavotteissa ja huomautellut, että pistäs se kännykkä pois ja ala lukea kokeisiin. Äiti on kantanut miulle selkä vääränä kirjoja kirjastosta ja kattonut vierestä, kun aloin hamstrata kirjoja kirppikseltä ja niitä kertyi hyllyyn kolmesataa. Äiti on myös seurannu miun kahen päivän viherpeukaloinnostusta ja innostuksen lopahtamisen jälkeen kastellut miun rehuja kaikessa hiljaisuudessa. Kun muutin Rantsulle ja ekana viikonloppuna tulin kotiin, äiti leipoi ja kokkasi miun lempiruokia. Pieniä kun oltiin ni äiti luki aina iltasadun. Äiti ohjasti oppimaan olemaan positiivinen ja kiitollinen asioista. Äiti on opettanut minuakin kokkaamaan (paitsi yhtä asiaa se ei oo vieläkään onnistunu takomaan miun kalloon: kuinka tehdään hyvä ruskeakastike...) Äiti ompeli barbeille ja vauvanukeille vaatteita. Nykyään äiti neuloo hirmusesti villasukkia ja pari vuotta sitten se neulo miulle maailman ihanimman kaulahuivin, ihan täydellisen ja just semmosen ku mie olin halunnukin. Sillon ku lankapuhelimet vielä sitoi ihmisiä paikalleen puhumaan, äiti piirteli paperille puhuessaan ja ne kuviot oli niin hienoja! Jossain vaiheessa tapeltiin siskon kanssa koko ajan ja äiti piti pienen surullisen puhuttelun ja meistä tuli siskon kanssa hirmu hyviä ystäviä. Äiti on opettanut paljon ihmisyydestä, elämästä ja toisten kohtelemisesta. Aina kun harmittaa, äiti sanoo oikeat asiat. Jos kuvittelen tehneeni virheen, äiti näkee asian valoisammalta puolelta. Jos olen tehnyt virheen, äiti ei tuomitse vaan lohduttaa silti. Ja äiti osaa kirjottaa runoja. Äiti osaa kaikkea.

Äiti on ominut hirveesti miun harrastuksia. Ensin mie aloin harrastaa postcrossingia. Äiti teki saman perässä ja innostus jatkui huomattavasti kauemmin ku miun. Sitten virkkasin amigurumeja ja äitikin innostu ja kylläpä äitin amigurumeista tuli ihania! Ja se teki niitä paljon enemmän ku mie. Onnistuin vakuuttamaan äitin ja iskän siitä, että TARVIIN järjestelmäkameran. Äitihän tarvis samanlaisen perässä ja nyt se on minuu niin paljon parempi valokuvaaja. Ja sitten se perusti oman blogin ja sekös vasta ihana on. Melkein mitä vaan mie teen ni äiti on siinä parempi. Mut ei se haittaa koska se on miun äiti. Äiti voi omalla esimerkillään opettaa minuakin niissä jutuissa paremmaksi, ja ainahan voin uskotella, että kun miulla on yhtä paljon elämänkokemusta sitten tulevaisuudessa kuin äidillä nyt, saatan ehkä olla itse yhtä hyvä. Ja sitä paitsi aina kun sanon äidille, että se tekee kaiken paremmin, äiti vaatimattomasti kieltäytyy kunniasta ja kehuu minua. Vaikken sen kehun perässä ollutkaan asiasta mainitessani.

Ja täällä, tässä maassa, jossa miulla ei oo muuta kun ystävät, jotka elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan ja jotka vaihtuu surullisen usein, siellä kaukana Suomessa miulla on äiti. Jos menee pahasti pieleen ni kotona on aina paikka. Ja vaikka äiti on kaukana, miulle riittää kun mie tiedän että äiti on siellä. Aina kun ajattelen äitiä ni tulee ilonen, onnellinen ja rakastettu olo. Koska yks asia on varma: kotona oleva rakkaus ei koskaan lopu. Äiti ja iskä rakastaa minuu aina, vaikka (/siksi että) mie oon mie. Mie en oo koskaan yksin, koska miulla on vanhemmat. Ja äiti ja iskä elää aina meiän ehdoilla. Ei semmoseen lellipentutyyliin vaan semmoseen tyyliin, että myö lapset ollaan niille niin tärkeitä. Se on rakkautta, jota ei koskaan missään tilanteessa tarvitse joutua kyseenalaistamaan. "Vieläköhän äiti rakastaa?" "Vieläköhän äiti välittää ja haluaa huolehtia?" "Ärsytänköhän mie äitiä?" Vielä, vielä, en. Ja jos ärsytänkin ni se ei muuta kahen ekan kysymyksen vastausta.

Ja sellaista rakkautta tarvii meistä jokainen elämässä. Ehdotonta rakkautta. Tässä itsellä kun ei ainakaan vielä (onneksi!) tuota jälkikasvua ole, on jopa vähän hankala käsittää, kuinka paljon äiti lapsiaan rakastaa. Oon ymmärtänyt ehdottoman rakkauden tärkeyden niin kauan kuin muistan, mutta sain siitä taas vähän aikaa sitten muistutuksen hieman yllättävältä taholta. Juttelin miun yhden enkkukaverin kanssa ja en muista miten homma lähti käyntiin, mutta tulin sanoneeksi jotain sen suuntaista, että ystävät harvoin tekee kaikkeaan toisen vuoksi. Kaveri oli hetken hiljaa ja sanoi: "Mutta siulla on sellanen henkilö siun elämässä joka tekee niin aina. Tiiätkö kuka?" Olin sekunnin hiljaa ja vastasin, että tiedän. Äiti. 

On maailman paras tunne tietää, että on rakastettu. Ja kuten oon tässä jo jankuttanut, vielä parempaa on tietää, että se rakkaus pysyy. Joskus ystävyys- ja parisuhteet päättyy, mutta äiti-tytär-suhde ei pääty koskaan. En tiedä missä olisin ilman äitiä. No nyt oon täällä ilman äitiä ja kieltämättä ikävä on kova. Mutta enää 20 päivää siihen, että pääsen tapaamaan kaikkia rakkaita Suomesta jälleen! Siihen asti pärjäillään virtuaalihaleilla ja olet rakas -facebook-viesteillä.

Hyvää myöhästynyttä äitienpäivää siis kaikille, jotka sitä jollain tapaa juhlistavat!

"Halata sua useammin tahtoisin

Voi unohtua liian usein kiitoskin

Mutta kaiken sen unohtuneen saat äitienpäivänä

Äidille, kenelle sitten ellen äidille

Onnea suukotellen äidille toivottaa saan

Äiti kulta

toukokuun toisena sunnuntaina lauleluun äiti saa nousta aina

Hoivailuun hän pääsee nyt perheen muun

Taivaan ja maan sulle tahdon antaa kun

Kukkia saat, kakun itse leivotun

Muistan sua koko vuoden edestä äitienpäivänä

Äidille, kenelle sitten ellen äidille

Onnea suukotellen äidille toivottaa saan

Äiti kulta

Enempää en toivoa voi kuin että laulu tää

Tuo vuoden jokaiselle päivälle vain onnea äidille"

- Entisen kuoron vakkariäitienpäivälaulu, jonka sanoittajaa en muista enkä googlen ihmemaailmasts löytänyt