torstai 27. marraskuuta 2014

Kulttuurishokki(ko?)

Mie toivon että se on sitä. Kulttuurishokki ei miun mielestä sanana kuvaa kovinkaan onnistuneesti tätä ilmiötä ja näitä tunteita, mutta sitä termiä tästä nyt käytetään, joten yritän sopeutua. Kyse on siis siitä, kun joku asia muuttuu radikaalisti ja siihen täytyy sopeutua. Pätee paitsi ulkomaille muuttamiseen, myös esim. eka kertaa kotoa pois muuttamiseen, naimisiinmenoon tai vaikka lapsen syntymiseen - siis mihin tahansa isoon (tai pienempäänkin) muutokseen. Ensimmäinen vaihe on se, että kaikki on aivan ihanaa ja täydellistä ja loistavaa ja kaiken haluais jatkuvan aina vaan. Sitten seuraa "shokkivaihe", jossa kaikki pienetkin asiat ärsyttää ja ikävä tuttuun turvalliseen iskee. Ulkomaille muuttaessa tähän vaiheeseen liittyy myös vieraan kielen takkuaminen, minkä koin edellisessä perheessä hyvin vahvasti, niin ku taisinkin silloin mainita. Kun tuntui, että suomi tunkee kaikkialle ja englanniks ei saa aikaseks minkäänlaista lausetta. Ajastaan shokkivaiheen pitäis kuitenkin mennä ohi ja alkaa se seesteisempi vaihe, jossa pienet takapakit ja pettymykset kuuluu elämään eikä tunnu enää siltä, että ne kaataa kaiken. Kaikki ei ole täydellistä, mutta kaikki on tarpeeksi hyvin.

Mie elän nyt vaihetta, jonka toivon erittäin hartaasti olevan tuo shokkivaihe, vaikka, edelleen, oon sitä mieltä, että käsite ei kuvaa asiaa lainkaan. Parin viikon ajanhan täältä blogista on saanut lukea miun hehkutusta tästä uudesta perheestä ja kaikesta. Nyt on kuitenkin niin, että mie oon tulossa hulluks täällä. Se ihana rentoilu, joka aluks oli niin rentouttavaa, on muuttunu tuskastuttavaks. Hostvanhemmat tekee pitkiä työpäiviä, ja mitä teen minä? Oon lukittuna neljän seinän sisään seuranani vain vauva, joka osaa kävellä ja porhaltaakin joka paikassa, mutta jonka puheenkehitys ei oo läheskään samalla viivalla, ja sana "ei" ei esimerkiksi soita mitään kelloja pikkuisen päässä. Meillä ei ole mitään tekemistä, ja nyt kun vauva on vielä flunssassa, en saa edes viedä sitä ulos. Kökitään siis kirjaimellisesti tuntikaupalla olohuoneessa ja ootan vaan pääseväni vapaalle. Hostäidin afrikka-aksentti on TODELLA vahva, minkä takia meillä on usein kommunikaatio-ongelmia. Ensinnäkin nää käyttää ihan outoja sanoja, joita en läheskään aina tajua - esim tutti eli dummy on näille pacifier ja vaippa eli nappy on pamper, ja just yks päivä hostäiti joutu sanomaan miulle asiansa sata kertaa, koska se käytti jotain outoa sanaa, jota en ymmärtäny loppujen lopukskaan. Suunnitelmissa oli alunperinkin viettää joulu täällä, mutta nyt näyttää siltä, että saatan olla joulunpyhät töissä ja kaikki kaverit lähtee sitäpaitsi Suomeen. Elämäni surkein joulu tulossa, jee. Asuin kaks kuukautta brittiperheessä, minkä takia minuun tarttu hyvin vahvasti se, että aina ollaan hyvin kohteliaita ja pahoitellaan kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea kysytään, mitä kuuluu. Kysyn hostäidiltä aina kun se tulee kotiin, mitä kuuluu. Sen vastaus: "Hyvää." Vastakysymystä saa odotella aika pitkään ja hartaasti ja usein sitä ei tule. Myös yks ilta sanoin meneväni nukkumaan ja toivotin hyvät yöt, eikä hostäiti vaivautunu vastaamaan yhtään mitään! En tiiä oonko tänkin omaksunu briteiltä vai onko se ihan yleisiä käytöstapaodotuksia, mutta miun mielestä ei oo kauheen kohteliasta tämä. (Vauvalta se kuitenkin kysyy noin kymmenen kertaa illassa, mitä sille kuuluu. Okei, se on sen lapsi, mutta kun kerran se sitä vauvalta kyselee ni vois kai se miullekin sen kerran esittää...)

Oon todella sosiaalinen ja itsenäinen ihminen, ja oon tajunnu sen kunnolla vasta ihan viime aikoina. Nyt kun mietin esim lukioaikaa, ni miehän hoidin koko elämäni ite ja viihdytin ite itteni. Elän itelleni ja tärkeille ihmisilleni. Tekisin miun kavereiden puolesta mitä vaan ja oon tehnytkin, esim eilen saatoin kaverin Lontoossa Heathrown lentokentälle, vaikka sen takia istuin eka tunnin metrossa sinnepäin hänen kanssaan ja takasin toisen tunnin yksin. Mie vaan halusin tehä sen. Pointti on siis nyt se, että mie oon tottunu elämään omaa elämääni, ja nyt elän miun elämää tuolle vauvalle. Ja koska siitä ei käytännöllisesti oo seuraa, oon ihan eksyksissä. Miun ois vaan pakko päästä menemään ja tekemään omia juttujani, ja sehän nyt ei käy päinsä, koska vauva on tietenkin prioriteetti numero yksi. Tai jos olis edes juttuseuraa päivien aikana, sekin auttais jo paljon. Ois joku, jonka kanssa keskustelun taso ois sivistyneempi kuin "ääää äää dadadadada". Lähtis vaikka kahville jonkun kanssa, mut ku ei oo ketään kenen kanssa lähteä. Ja siinä on niin paljon hommaa kun vauvaa seuraa ympäri taloa ja yrittää estää sitä avaamasta kaappeja ja heittämästä tavaroita lattialle ja syömästä kenkiä ja papereita ja kaivamasta roskiksia ja vetämästä kirjoja alas kirjahyllystä - mut ei siinä silti oo niin paljon tekemistä että päivät täyttyis, enkä todellakaan nauti tästä erityistehtävästä. En tiiä onnistuinko nyt selittämään tätä kovinkaan onnistuneesti, mutta mie kaipaan itsenäisyyttä ja omien juttujen tekemistä. (Enemmän ku kaks päivää viikossa..) Jos minuu ei sitois täällä yhtään mikään eikä mitään käytännön esteitä olis, ni haluaisin alottaa opinnot samantien ja muuttaa omaan kämppään. Kuitenkin, miulla on täälläkin hyviä asioita (suurin osa niistä hyvistä asioista sattuu liittymään miun vapaa-ajan elämään eli tässä sitä taas ollaan) joten Suomeen en haluais palata. Myös ajatus siitä, että seikkailen kahessa perheessä, luovutan ja palaan äitin helmoihin, inhottaa minuu. Ei sillä että äitin helmoissa ois mitään vikaa, mutta en halua antaa periks ja saada luuserileimaa ja joutua palaamaan maitojunalla kotiin. En toisaalta halua ettiä näin lyhyen ajan sisällä kolmattakaan perhettä, se se vasta säälittävää ja naurettavaa oliskin. Mutta en tiedä, miten kauan täällä jaksan, jos tää ei oo pelkästään shokkivaihe vaan enemmän. Siksi mie toivon, että tää on vaan sitä sopeutumista ja arvostan itteeni vähän enemmän taas vähän ajan päästä. Nyt kun tuntuu, että tällä innostuksella miun työpäiviin ni en ikinä palkkais itteeni töihin.

Elämä täällä yksin on haurasta. Lastenhoitajana lapselle, joka ei ole oma - jos vanhemmat päättää että sie lähet ni siehän lähet. Ei täällä oo meille au paireille ketään, joka sillon ottais siipiensä suojaan ja sanois että asut tuossa omassa huoneessas niin kauan ku haluat ja keksit jotain kehittävää. Jos miun perhe asuis täällä ni miehän asuisin niitten kanssa ja tekisin jotain omalla elämälläni. Nyt elän toisten nurkissa ja oon epätoivosen epäluulonen ja hysteerinen kaikesta, mikä voi olla merkki huonojen aikojen alusta, ja oon varpaillani ja yksinäinen ja kyllästynyt ja peloissani ja turhautunut ja epävarma ja lievästi onneton. Oma perhe ei koskaan hylkää, vaikka tekis jotain tyhmää tai sanois joskus vähän rumasti. Mutta isäntäperhe, ne on työnantajia, ykskin väärä sana ja se voi olla heihei.

Olisinpa vielä lukiossa. Suunnittelisin ite omat päiväni koulun ulkopuolelta tietysti, näkisin kavereita, priorisoisin omat juttuni omaan tärkeysjärjestykseeni, päättäisin omista asioistani ja oisin oman elämäni valtias. Mie oon miun elämän tärkein ihminen, ja tällä hetkellä se yhteys miulla itteeni alkaa hukkua.

Nyt ollaan niin syvällä miun mielen viimesissä sopukoissa että huhheijaa. Piti ihan useemman kerran miettiä että jaanko näitä mietteitä ollenkaan, mutta taidanpa jakaa. Elämä ei aina oo helppoo. Miulla tais olla asiat Suomessa vähän liian hyvin. Suoraan täydellisyydestä epätäydelliseen, elämään, jossa en oo sataprosenttisen kotonani.

En mie Suomeen oo vielä palaamassa. Mie keksin kyllä jotain. Miehän en luovuta! Mie taistelen itteni voittajaks tässä taistelussa. Ehkä kasvan ja kehityn siinä samassa. Nyt vaan vähän masentaa, että 8 päivän työputkesta on 7 työpäivää jälellä. Möäh. Mutta suunta on toivottavasti ylöspäin.

Ps. Voisinpa puhua jonkun suomikaverin kanssa maratonpuhelun. Miksimiksimiksi se on niin kallista :(

10 kommenttia:

  1. Tämä teksti vei minut yli 15 vuoden taakse Tukholmaan. Oli niin julmetun pitkiä päiviä lapsen kanssa, joka kyllä oli ihana ja pystyimme juttelemaan suomeksi. Se koetteli, mutta oli se myös kasvattava kokemus. Jälkeenpäin arvosti omaa vapautta ihan uudella tavalla. Joskus jälkeenpäin mietin, että olisi vaan pitänyt olla itse aktiivisempi, mutta toisaalta varsin hyvin ymmärrän, että vieraassa paikassa vieraalla kielellä en vaan jaksanut. Että isot, isot tsemppitoivotukset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi, kiitos kommentista! Pitkät päivät on raskaita kyllä, onneks sait sentään lapsesta juttuseuraa. Voi kun tääkin jo puhuis... Kiitos paljon, koitan pärjäillä! :)

      Poista
  2. Voih, toivotaan että kyseessä on vain pelkkä vaihe ja että kohta kaikki tuntuukin paremmalta. Selitin muuten tänään Iinalle, että sie oot englannissa, niin neiti kysäs, että osaako se Essi puhua kaikkia maailman kieliä :D terkkuja ja tsemppii täältä Ylämyllyltä! :) t. Satu-serkku :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, ihana Iina! :') Toivotaan näin, kiitos paljon!

      Poista
  3. Aattele miltä tuntuis olla kotiäiti.. kammottavaa :D Ota elämäntehtäväkseks sen lapsen kouluttaminen :D Tee siitä sivistyneempi, hyväkäytöksisempi, opeta sille jotai juttuja xd Sit ku alat näkemään työssäs tuloksia nii sulla on hoidettavana ihan uudenlainen lapsi :D
    T: valokuolatoveri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä nimittäi vauvakuumetta lähestyvätkään tunteet on kyllä karissu niin huolella tässä että ei taida olla miulla perheenlisäystä ihan heti (kymmeneen vuoteen) tiedossa ;) Ja voi kun se ymmärtäis mitä sille puhuu ni tasan kouluttaisin! :D

      Poista
  4. Vauvahan oppii koko ajan! Toki se voi tuntua tosi turhauttavan hitaalta, mutta se oppii. Ja sie oot ihan mahtavan loistavassa tilanteessa opettamaan sitä. Ota käyttöön Manne-madot sun muut lapsuuden leikkilaulut ja opeta sille kaikkee. Keksi vauvalle puuhaa, niin se ei ehkä oo niin vahdittava.
    Rankaa ja pitkästyttävää siulla on ihan varmasti. Niitä tunteita tuntee useimmat kotiin sidotut kotiäiditkin. Ota selvää, olisko siellä jotain sellasta taaperokerhon tapasta juttua, johon voisit mennä vauvan kanssa mukaan. Sieltä vois löytyy siullekin seuraa.
    Työpäiviin saat enemmän sisältöä, jos otat elämäntehtäväksesi vauvanhoidon ohella pitää loistavan hyvää huolta hostperheen kodista. Sitten ne siun lähdettyä aina vaan ikävöi Essiä, joka sai kodin hohtamaan ja lapsen opetettua älyköksi. :)
    Asenteella pääsee pitkälle. Nyt et jää vellomaan pitkästymiseen vaan asennoidut siihen, että vielä vajaan vuoden ajan sie hoidat au pairin tehtävät parhaalla mahdollisella tavalla. Ei mikään työ ole aina kivaa. Jaksat sitten nauttia vapaasta opiskelijaelämästä ihan eri tavalla.
    Essi, sie oot selviytyjä. Sie pärjäät!

    VastaaPoista
  5. Oon nyt miettiny vielä tuota tekstiäsi "monta päivää" ja luin sen äsken huolella läpi vielä kerran. En voi välttyä miettimästä, että oliko Nina/George kuitenkin edes vähän oikeassa? Siinä, että olet Englannissa muista syistä kuin hoitaaksesi au pairin hommaa? Siis jos "elät itsellesi ja tärkeille ihmisillesi" ja "siun on pakko päästä menemään ja tekemään omia juttuja".
    Älä nyt pahastu, mutta voit ihan milloin vain palata Suomeen ja todeta, että au pairin työ ei ollut sinun juttusi. Toki voit kokeilla vielä kolmatta perhettä ja valita sen todella huolella. Näihin kahteen ensimmäiseenhän olet mennyt mutulla paljoa miettimättä ja asioita etukäteen selvittämättä. Teet mitä vain, seison takanasi! Olet rakas! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie oon miettiny vähän samaa. Niillä kyllä oikeesti tykkäsin työstäni ja olin siinä täydellä sydämellä mukana, mutta jospa siitä tuli itseään toteuttava ennustus. Ja usko pois, sellasen asian tajuaminen ja myöntäminen ei oo ollu helpoimmasta päästä. Uskon kuitenki, et jos päivissä ois mielekästä tekemistä, ni nauttisin tästä työstä taas. En vaan osaa istua hiljaa paikallani koko päivää ainakaan jatkuvasti.

      Ja mie oon siitä onnekas että miulla on siut äitinä ja koko perhe miun perheenä ja tiiän, että sinne oon ainaki aina tervetullut. Mutta mie nyt vielä yritän selviytyä täällä. Oot rakas myös! <3

      Poista
  6. Lataa skype ja ota yhteys Suomeen. Tsemppiä!

    VastaaPoista