Olen(ko?) niin kaunis, kypsä ja mahtava

Jossain niillä paikkeilla, kun miun aivot alkoi tuottaa omia ajatuksia ja mielipiteitä, tajusin, kuinka suomalaiset aina lyttää kehut ja kuinka todella ärsyttävää se on. "Oot tänään tosi kaunis!" "No en todellakaan, oon kamalan ruma niisk niisk" — ARGH! Jos miun mielestä jonkun hiukset on kauniisti ja kehun saaja tokaisee, että sokeeko oot, näähän on ihan hirveet, se on miun mielestä kehun vastaanottajalta erittäin tökeröä. En mie huvikseni kohteliaisuuksia jakele, ja mie koen sen niin, että jos miun kehu lytätään, samalla miut leimataan valehtelijaksi. Kehun lyttääminen saa miut tuntemaan itteni lievästi arvottomaksi eikä tasan rohkaise kehumaan uudestaan. Hyvällä ne kehut kuitenkin sanotaan, eikö niitä vois samantien ottaa kiittäen vastaan ja kaikille jäis hyvä mieli! Mistä se ees tulee? Joku sanoo jotain kaunista, mutta siihen vastataan rumasti ja torjuen? Mikä idea siinä on?

Aasinsilta johtanee lopulta perille: Täällä oon joutunu hämmentymään kehuista niin kovin, että välillä on ihan pakko vähän toppuutella. Vaatimatontahan mie en oo nähnykkään, sen tietää jokainen, joka miut tuntee, niin että kyllä nää menee jo ihan yli äyräiden?

(Naispuolinen) ystäväni: "Essi, oot niin upeen kaunis! On varmaan rankkaa olla noin kaunis."

Mie: "Öö...?"

Y: "Niin niin! Vaaleat hiukset ja uskomattoman kauniit kasvot, pituuttakin riittää.. Ootko huomannu että miespuolisilla kääntyy päät kun kävelet ohi?"

M: "Tuota noin, kiitos vaan kovasti, mutta nyt taidat kyllä liiotella. Ei kenenkään päät käänny yhtään mihinkään ja mie oon ihan tavallisen näkönen..."

Y: "Höpsistä! Oot uskomattoman upee!"

(Tässä vaiheessa alkoi jo viimeistään nolostuttaa ja lankesin syntiin, nimittäin vastaan väittämiseen)

M: "En ole. Miulla on hirvee nenä ja..."

Y: "Siun nenähän on täydellinen!"

M: "...ja miulla on hirveet silmäpussit ja oon aina ihan punanen!"

Y: "Ei siulla mitään silmäpusseja oo ja siun punaset posket on vaan viehättävät!"

M: "Niin mutta..."

Ja annoin periksi. (Mutta miulla ON silmäpussit ja punanen naama ja tosiaankaan en oo mikään kaunotar, en ehkä rumiluskaan mutta ihan semmonen normaali, vai mitä?)

Sama ystävä taannoin esitteli miut kaverilleen ja teinisti rupesin tekstaamaan ja ne jutteli keskenään ja sivukorvalla kuuntelin keskustelua miusta itestäni.

"Hän on Suomesta ja hän on niin hirmu musikaalinen, laulaa uskomattoman hyvin! Ajattele nyt, tähän kuoroonki liitty ja tuosta noin vaan nappas omat stemmat ja kaiken! 19-vuotias, ja miten kypsä! Niin fiksuja mielipiteitä ja..."

Nostin katseen ja kyllä, punastuin. Haloo, mie tässä kuulen? Vaikka ite tuunki itteni kanssa yleensä mainiosti toimeen ja ilostun kehuista ni tää on jo vähän noloa. Parempi näin päin ku vahingossa kuultu negatiivinen puhe, tietenkin parempi, mutta kyllä se suomalaisella vähän punaa poskelle nostattaa. Edelleen saman kaverin kanssa jostain syvällisemmästä puhuttiin ihan keskenämme muutama päivä sitten ja hän taas sanoi, kuinka kypsä ja fiksu mie oon. Jaa, kiitos.

Monet ulkomaalaiset au pairit on hämmästyny miun ikää. Vasta 19? Oletpa ollut hirmu rohkea ja uskomattoman uskalias ja todella itsenäinen ja itsevarma kun oot tänne uskaltanu lähteä. Kiitos! (Paitsi että tässä ei oo mitään ihmeellistä, Suomesta yleensä tän ikäsenä lähdetään...)

Enkun kurssin opettaja, ikää 74, nähnyt maailmaa paljon, mutta hyvin seesteinen ja elämäniloinen rouvashenkilö, toisella enkun tunnilla ikinä:

"Miun on Essi pakko sanoa, että oot lähtötasoltas miun paras oppilas ikinä! Ja tuo siun asenne... Heti kun viime viikolla pääsin kotiin, kerroin tyttärelleni siusta. Siussa on semmosta viisautta tuossa iässä, jonka ite oon matkaani keränny vuosikymmenten varrella."

Minä hämmentyneenä vastasin: "Hmh, ai, kiitos! Mukava kuulla. Mie oon sitä mieltä, että onni riippuu asenteesta." (Jotain muutakin taisin sanoa, mutten enää muista että mitä)

Opettaja hymyili erittäin leveästi ja sanoi: "Tahtoisin tavata siun vanhemmat, ne on selvästi tehny erinomaista kasvatustyötä! Tuossa on asenne, josta kannattaa pitää kiinni!"

Viime viikolla hän mainitsi ilmiön, jonka englannin-, saati suomenkielistä nimeä en tässä kykene varmaksi muistamaan, mutta kyse oli siitä, kuinka omassa elämässään näkee vaan ittensä ja osaa ajatella vaan itteään ja tekee päätökset omaa napaa tuijottaen. "Ootteko koskaan kokenu tätä ilmiötä? Essi nyt ei tietenkään ole." Öö, mitä? En tiiä oliko tuo reiluakaan enää muita kohtaan. Aikoja sitten kurssilla joku kysyi, onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. Ennen ku ehdin suutani avata, sanoi opettaja minuun päin nyökäten: "No hänen lasinsa on aina puoliksi täynnä, voin luvata!" Hämmentävää. Millä ihmeen selvänäkijätaidoilla tuo rouva ensinnäkään kattoo miun sieluun näin syvälle ja toisekseen kattoo velvollisuudekseen hehkuttaa minuu ympärilleen näin paljon? Ei se siis minuu noin niinku muuten haittais, mut en haluais, että kenelläkään ois suosikkeja ja että kukaan alkais ajatella pahaa miusta. (Tosin kurssilla kaikki on niin mukavia että tuskinpa ne oliskaan kateellisia, mutta silti.)

Nyt kyseinen rouva lähti matkustelemaan ja ei nähdä kahteen kuukauteen. Siinä kun hyvästiksi poskipusut vaihdettiin, samalla hän puristi miun kättä ja kauniisti hymyillen sanoi: "Muista se onni, muista se aina."

Haluaisin lopettaa tän nyt jotenkin hienostuneesti ja kauniisti, mutta valitettavasti mielessä on vain yksi kysymys: Jos mie oon näin loistava, millasia kammotuksia mahtaa paikalliset nuoret olla? :--D